Entinen elämä ja nykyinen elämä. Tämän jaon voisi tehdä monesta kohtaa elämääni. Aika ennen ja jälkeen Neidin syntymän, minun masennukseni tai Neidin leukemiaan sairastumisen. Yksi käännekohta elämässä on ollut lapsiluvan myöntäminen. Sitä ennen elin nykyperspektiivistä katsellen aika huoletonta elämää. Luvan jälkeen elämääni alkoi hiipiä stressiä, huolta ja monenlaista vastoinkäymistä.
Mitä kaipaan ajalta ennen Neidin syntymää? Rauhalliset aamut tulee heti ensimmäiseksi mieleen. Viikonloppuna ei herätyskello soinut. Nousi sängystä silloin kun hyvältä tuntui. Aamupala pöytään, mahdollisesti pitkä tuokio päivän lehden ääressä. Ei vaatimuksia, ei ruuan lapioimista kenenkään toisen suuhun. (Miestäni ei tarvitse syöttää (: ) Nahkavekkari on uskollinen. Se hälyyttää joka aamu. Ei erottele viikonpäiviä.
Masennukseni myötä olen monasti miettinyt kuinka huoletonta elämä ennen lasta oli. Jos voisin, lähettäisin itselleni kirjeen elämään ennen lasta. Silloin en osannut tarpeeksi arvostaa noita rauhallisia hetkiä. Tarvitsin niitä silloinkin. Murheita ja kiirettä oli silloinkin. Mutta illalla, kiireisin päivän jälkeen, pystyin istumaan sohvalle ja vain olla. Ei tarvinnut nukuttaa ketään sitä ennen. Tänä päivänä noiden omien, rauhallisten hetkien arvostus on potenssiin sata verrattuna aikaisempaan. Pelkkää kuumaa suihkua on oppinut arvostamaan. Ennen juoksin suihkun läpi. Nykyään saatan unohtua nauttimaan suihkun lämmöstä, veden äänestä ja pysähtymisestä.
Käsite sairasloma on myös tuntematon tänä päivänä. Peiton alle ei vain voi hautautua koko päiväksi potemaan flunssaa. Tänä vuonna tuo on ollut iso ongelma. Arjen ja elämän katkaistua selkärankani tarvitsen aikaa toipumiselle. Mutta arki on kiinni iholla, sitä ei kotona pääse karkuun. Neiti tarvitsee minua, en voi vain jättää häntä huomioimatta. Päivähoitoon häntä myöskään ei voi laittaa. Vuosi on ollut hyvin horjuvan tasapainon löytämistä minun toipumisen ja neidin tarpeiden välillä. Uskon elämäntilanteen viivästyttäneen minun toipumista. Eihän työelämän uuvuttaneelle pedata patjaa työpaikan lattialle. Eihän?
Kun mietin mitä kaipaan entisestä elämästä, huomaan masennuksen olevan isompi määrittävä tekijä elämän jaossa kahtia kuin Neidin syntymä on. Masennus on tuonut huomattavasti suurempia haasteita arkeen kuin pikku Neitimme. Arki on välillä tuntunut ylivoimaiselta, suurelta möröltä. Itsellä on ollut valtava halu piiloutua koko maailmalta ja elämältä peiton alle. Kadota hetkeksi. Toisinaan vähän pidemmäksikin hetkeksi.
Tietynlainen itsenäisyys on myös kadonnut. On täytynyt myöntää itselleen, ettei pysty kaikkeen. On osattava pyytää apua. En näe asiaa kuitenkaan huonona. Kukaan ei selviä elämästä yksin. Ympärilleen tarvitsee apujoukkoja ja tukea. Välillä on apu konkreettista auttamista, välillä olkapää johon nojata, ystävä jolle vuodattaa sen hetken murheet. Jokainen tarvitsee tukea elämän murjoessa ja haastaessa. Vai kuinka? Saako tukea aina riittävästi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti