tiistai 20. maaliskuuta 2012

Äidiksi toista kertaa

Vinkeän äidin toiveesta: kevyempi ja helpompi aihe. Millaisia tunteita pikku Tirrikän syntyminen herätti erityisen esikoisen jäljiltä?

Jotta asiat nyt eivät menisi niin kuin oppikirjassa, syntyi meidän pikkuisempi neiti keskosena. Tämä seikka tietenkin vaikutti suuresti tunteisiin alkumetreillä. Huoli oli kova. Mutta samaan aikaan oli vihainen maailmankaikkeudelle tai jumalalle. Mille lie. Miksi aina pitää olla jotain kummallista? Miksei koskaan voi mennä vain normaalisti ja helposti? Onneksi tänä päivänä tuo keskosuus alkaa olla vain muisto. Sitä ei juurikaan meidän arjessa enää huomaa.

Ihmetystä sen sijaan herätti suuresti monikin asia. Minusta tämä tälläinen tavisversio on ollut vallan hassu ja erikoinen. Aluksi ihmettelin isoja jalkoja (huom! jopa keskosen jalkapohjat näytti minusta isoilta) ja pitkiä sormia. Nenäkin oli hassun iso. Neidillä kun on vieläkin kovin pikkuinen jalka, kolme vuotiaana kengän koko hurjat 23. Ja hanskoista käy vauvarukkaset :)

Jahka tämä kakkosversio, Taika, vähän piristyi, ihmettelimme tarkkaavaista katsetta. Kuinka niin pieni voi tarkastella viisaan näköisenä ympäristöään. Neiti kun oli lähes sokea syntyessään. Taika on ajan saatossa osoittautunut ympäristöstään kiinnostuneeksi pikku Yk:n tarkkailijaksi. Ukin ennuste tulevaisuuden ammatista :) Hän kun seuraa tarkasti mitä huoneessa tapahtuu. Ero lähes sokeaan (vauvana) esikoiseen on siis valtava.

Raskausaikana pelkäsin voiko kakkosesta tykätä niin paljon kuin esikoisesta. Neiti on maan mainio, topakka Neiti, joka hauskuuttaa vanhempiaan. Olen myös kovin ylpeä hänen erityisyydestään. Erityisyydestä johtuen myös uudet kehitysetapit ovat olleet suuria ilon aiheita. Ajattelin, etten voisi näin suuria tunteita kokea tavisversion kanssa. Väärässä olin. Aivan yhtä rakas tämä kakkonen on. Mutta suhteet lapsiin on myös erilaiset. Rakkaus esikoiseen on leukemian takia välillä jopa epätoivoisen kiihkeä. Pelko menettämisestä on suuri. Hänen puolestaan on tarvinnut taistella enemmän kuin kakkosen takia. Se luo omanlaisen suhteen lapseen. Toisinaan olen miettinyt, miten Neidin kävisi, jos meille vanhemmille tapahtuisi jotain. Taikan tiedän pärjäävän  perheessä kuin perheessä. Mutta miten on Neidin laita? Ja haluaisiko kukaan hänestä huolehtia vai jäisikö hän yhteiskunnan harteille? Neitiä kohtaan on paljon enemmän suojelunhalua kuin Taikaa kohtaan. Olen kuin kanaemo, joskus varmaan jo liiallisuuksiin asti. Siinä onkin äidillä oma läksy opittavana, etten kehitysvamman varjolla passaa ja huolehdi liikaa ja siten vaikeuta toisen itsenäistymistä.

Taikan kohdalla olen kauhean ylpeä siitä, että hän on tavis. Minäkin saan kokea miltä tuntuu, kun lapsi kehittyy ihan itsekseen ja aivan normaalissa aikataulussa. Minun on tehnyt monet kerrat mieli huutaa maailmalle ylpeänä: "Katsokaa! Hän oppi tämänkin ihan itsekseen. Tosta noin vain."

Niin mainioita persoonia kumpikin lapsonen, että sydän pakahtuu heidän touhuja katsellessaan.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Tyhjää täynnä?

Äiti veti  aikamoiset pohjat analyyttisella avauksellaan. Ongelmana on, että imetyksen hapertamat aivot ei oikein irroita ajatusta asiaan aiempaa enempää.

Tuntuu pahalta että tälläisissä keskustelunavauksissa mitä tuokin artikkeli oli, arvotetaan ihmiset mitä mielenkiintoisimmin menetelmin. Jotta asiasta saa mahdollisimman graavin, voin vetää kehiin Natsikortin ja todeta että onhan tuota rotuerottelua tehty aiemminkin ihan järkyttävin tuloksin.

kuka onkaan siis pätevä määrittämään, kuka tähän maailmaan saa syntyä? Ei ainakaan lääkäripaneeli, mielestäni - ottaen huomioon että lapsi on aina muutakin kuin pelkkä diagnoosiensa summa.

Kattelen tuota omaa täynnä tohinaa olevaa kolmevuotiasta ja karmistun ajatuksesta, että hänellä ei olisi oikeutta elää. Huh.

Äitee ottakoon areenan etiäpäin tästä, heitä nyt ees vähän helpompi pallo enskertaan?