Haaste vastaanotettu. Piti oikein pysähtyä miettimään asiaa.
En usko minäkään, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat varattuja erityisvanhemmuutta varten. Jokainen joutuu tuohon tilanteeseen pystymetsästä. Millä perusteilla nuo erityiset vanhemmat valitaan? Ulkonäön, luonteen piirteen? Me olemme aivan yhtä sekalaista sakkia kuin mikä tahansa muu "ryhmittymä".
Olen aina ihmetellyt, kun minulle sanotaan: "Minusta ei olisi tuohon, en jaksaisi.". Mistä sen tietää, kun ei ole kokeillut? Eikä kukaan minultakaan kysynyt jaksanko. Hylkäisinkö lapseni? Jättäisin, koska hän ei ollutkaan sellainen kuin olin tilannut? Jokainen ottaa tietoisen tai tiedostamattoman riskin, kun lapsentekopuuhiin lähtee. Ominaisuuksia ei voi määritellä. Ja hyvä niin. Se tekee elämästä rikkaan ja monipuolisen. Maailmasta ja elämästä mielenkiintoisen.
Millainen on sitten hyvä erityisäiti? Mielestäni samanlainen kuin kenen tahansa lapsen. Äiti on mukana elämässä ja arjessa. Äiti puolustaa omia lapsiaan. Äiti rakastaa lapsensa ruttuun. Äiti on välillä väsynyt, välillä iloinen. Äiti tarvitsee myös sen oman ajan. Äiti on ihminen.
Sanontaan, ettei anneta enemmän kuin jaksaa kantaa, en enää usko. Minä olen elävä esimerkki etten jaksanut kantaa. Minä putosin ja kävin syvyyksissä. Minäkin potkin menemään sisulla, periksi en antanut. Apua en tarvinnut. Itse pääni tähän soppaan pistin. Sairastuin tautiin nimeltä vahvuus. Vaan sitä en ollutkaan. Olinkin ihan tavallinen ihminen, en supernainen. Lopulta minun oli se pakko myöntää. En pysty kaikkeen. Minulla on lupa olla heikko ja väsynyt. Minun tarvitsi käydä ehkä turhan rankka läksy tuon oppimiseen.
Välillä mietin millaista elämämme olisi ilman tätä diagnoosilottoa. Ainakin erilaista kuin nyt. Mutta olisiko se parempaa kuin nyt? Sitä en voi tietää. Mutta neitiä en muuksi vaihtaisi. Miksi vaihtaisin?
Kun vaistosin raskausaikana, että jotain saattaa olla "pielessä", itkien mietin että en kestä tai selviä jos lapseni on vammainen tai sairas. Sitten sain sen erityislapsen ja kummasti sitä vaan on sitten kestänyt. Ei ne lopulta ne asiat olekaan niin raskaita kun siihen tulee tunteet mukaan- se rakkaus ja äidinvaistot. Yhtäkkiä se "en mä kestäisi" vaihtuukin johonkin itsestäänselvyyteen - tietenkin tee mitä vaan oman poikaseni vuoksi. Niin ne jutut muuttuu ja pelko vaihtuu lopulta ihmeellisesti kiitollisuuteenkin tästä elämänopista.
VastaaPoistaMinäkään en tiedä että nakkeleeko universumi näitä lottovoittoja ihan randomina vai onko olemassa joku kohtalo, joka on juuri meidät valinnut tämän suuren lahjan vastaanottamaan, mutta... niin kuin aiemmista kirjoituksista on ilmi käynyt, eihän meiltä kysytty, joten on tultava toimeen sillä mitä on annettu. Ja siitähän se erityisyys löytyykin, oivalluksesta että on saanut enemmän kuin mitä pyysi. Aikansa kesti se tajuta, mutta nyt olen siitä syvästi onnellinen, jopa kiitollinen.
VastaaPoistaOlisinko samanlainen äiti jos lapseni olisi "tavallinen"? En osaa oikein kuvitella sellaista tilannetta ja toisaalta en koe sen pohtimista edes mielekkääksi, koska olen tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin. Toivon vain että olen paras mahdollinen äiti lapselleni, koska hän antaa minulle niin valtavan paljon.
On erityisyyksiä ja erityisyyksiä. Down tulee kaiketikin satunnaisesti sille jolle tulee, mutta sitten taas autismin kirjoon liittyvät erityisyydet tuntuvat olevan ainakin jossain määrin periytyviä.
VastaaPoistaAinakin omasta jollain tasolla erityisestä lapsestani tiedän vallan mainiosti, mistä hän on luontonsa perinyt. Siinäkin mielessä minun on erityisenä äitinä paljon helpompi ymmärtää lastani kuin jonkun perheen ulkopuolisen on: aika monessa asiassa tiedän, miksi hän käyttäytyy eri tavalla kuin lapset yleensä, ja voin miettiä, miten haluaisin itse vastaavanlaisessa tilanteessa tulla kohdelluksi.