Voi että. Kyllähän sitä kerkesi pelätä ihan mitä vain. Ehkä suurimmat pelot todella liittyivät kehitysvammaisuuteen ja sitäkin enemmän keskosuuteen; molemmat olivat uusia ja tuntemattomia asioita.
Kätkytkuolemaa pelkäsin minäkin paljon. Kun olimme sairaalassa sen pari kuukautta, oli koko ajan lapsella saturaatiomittari päällä. Piipatin huusi heti kun saturaatiot laski. Kotona piti opetella elämään ilman tuota. Pelkäsin myös hengityksen pysähtymistä koska keskosilla kuten miedänkin Minillä oli, on apneoita. Lapset vain ikäänkuin jättävät vetämättä henkeä. Tuohon vaivaan meni sairaalassa lääke joka lopetettiin viikko ennen kotiutusta. Mutta miten pelottavalta se tuntuikaan; lapsen hegityksen piti kulkea ihan itsekseen. Joten, ensimmäiset viikot olivat tauotonta ravaamista lapsen sängyn vierellä.
Yritin jossain vaiheessa kokeilla päiväunia vauvan kanssa. Vauva kainalossa en uskaltanut nukkua; pikkuinen kotiutui 2,5 kiloisena ja pituuttakin oli muistaakseni 47cm - miniatyyri-ihminen. Joten laitoin vauvan vaunukoppaan ja vaunukopan viereeni. Mutta enhän nähnyt silloin koko ajan lasta- unesta ei tullut mitään. Meidän unien pelastus oli vaavisänky, tuo pyörillä kulkeva ensisänky. Vauva sai olla koko ajan äidin likellä niin että näin hänet ja sänkyä sai helposti siirrettyä huoneesta toiseen. Nimittäin vessassa käyminenkin oli pelottavaa - vauvahan olisi voinut lakata hengittämästä juuri sinä aikana.
Muita murheita alussa oli lapsen omituiset veriarvot; onneksi ne olivat korjaantuneet jo sairaala-aikana, mutta koska ne alussa olivat olleet niin sekaisin tarkastelin koko ajan mustelmia; trombosyytit olivat alimmillaan nimittäin 2 - oli ihme että olimme säästyneet aivoverenvuodoilta! Kuulemma näillä pienillä keskosilla tämä on valitettavan todellinen riski. Pelkäsin myös, miten lapsen kehitys lähtee etenemään, onko keskosuuteen liittyviä liitännäsvammoja, BPD;tä. Oikeastaan ainoa mikä lotottiin keskosvaivoista oli ns. ''keskosen vatsa'' - koliikkityyppinen oireilu.
Muut pelot olivatkin sitten jo normaalimpia: saako lapsi tarpeeksi maitoa (nojoo, meillä oli nenämahaletku joten sai, mutta pullolle päästyämme alkoi kunnon tappelu ruokailusta joka jatkuu osittain edelleenkin), mitä jos pudotan lapsen, unohdanko lapsen vaunuissa metroon, mitä jos vaunut kaatuvat ulkona, mitä jos kompastun lapsen kanssa ja niin edelleen.
Ehkä tuosta vaikeasta startista kertyi mukaan pelkotaakkaa joka nosti sitä kauhukerrointa; osasi pelätä paljon enemmän kuin ''tavallisen lapsen kanssa'' - ehkä pelottavinta oli se että iso osa peloista olisi hyvinkin voinut olla realismia.
Mitkä ovat olleet hulluimpia (huvittavimpia) pelkoja sinulla?
Niin, Siperia opettaa. Erilainen tilanne, mutta meillä taas keskenmenot nostivat kauhukerrointa. Ne kaksi sinistä viivaa testissä eivät enää merkinneet onnea ja vauvaa. Ne merkitsivät stressiä, pelkoa ja paniikkia. Ei uskaltanut luottaa tulevaan. Uskon myös niiden vaikuttaneen minun jo yliampuneeseen pelkooni kätkytkuolemasta. Pelkäsin, että se pahin tapahtuu viimeistään nyt.
VastaaPoistaOih, menettämisen pelko. Rintaa raastava syvä pelko.
VastaaPoistaItse muistan ajatelleeni, että onneksi lapsettomat eivät tiedä mitä lapsen saaminen ihan oikeasti on, koska silloin tuska ja katkeruus olisi vieläkin vaikeampi voittaa.
Ja sitten tietenkin pelkäsin, että elämä vain näyttää meille kieltään ja juuri kun oivallamme mitä ihanuutta on vanhemmuus, niin lapsi viedään meiltä pois. Eli itse "nukuin" kolme kuukautta silmälasit päässä, kehdon reunapehmuste yhdestä kohtaan syrjässä, että heti silmät avattuani näin lapsen. Sen jälkeen meille kotiutui hengityshälytin...
Mutta kyllähän tuo menettämisen pelko on niin suuri, että ei siitä eroon pääse. Lapsettomuudestakaan ei pääse kokonaan eroon, kun sen rinnalla on kulkenut vuosia.
Puuhis: lapsettomuudesta ei tosiaankaan pääse noin vain eroon. Itse koen olevani vieläkin lapseton vaikka meillä on lapsi. Jostain syystä tuo identiteetti istuu minussa kuin tauti.
VastaaPoistaMieheni kanssa olemme miettineet jääkö Neiti ainoaksi lapseksi. Me molemmat pelkäämme yrittämistä todella paljon. Ei sitä, jaksammeko sitten kahden lapsen kanssa. Vaan sitä tunnemyrskyä keskenmenoista, jatkuvaa pettymistä ja jännittämistä. Yrittäminen tuntuu valtavalta vuorelta, joka täytyy ylittää.
Mutta onneksi meillä on pikku aurinkomme. Hän tuo iloa elämään monen lapsen edestä :)
Totta, pelot toisen lapsen suhteen ovat jotenkin vielä suuremmat kuin ensimmäisen (jos se nyt on mahdollista ;D). Itse olin valmis hoitoihin oikeastaan melkein heti synnytyksen jälkeen (hormoonitko?), mies ei.
VastaaPoistaTilanne on vieläkin sama. Minä haaveilen toisesta, mies on jyrkästi vastaan. Ne faktat, kas ne faktat. Ja tottahan se on, hoidot eivät olleet henkisesti helppoja. Fyysisen puolen kyllä kestäisin, nyt sen tiedän. Toisaalta me pääsimme helpolla hoidoissa, kun emme kokeneet keskenmenoja. Niin minä ainakin sen koen. Negatkin on pysäyttäviä, mutta keskenmenoa ei varmaan oltaisi jaksettu... Ajatuskin tuntuu, varsinkin nyt äitinä, todella rankalta. Joten ymmärrän hyvin teidän pelkonne.
Sitten on se raskausaika ;) Itse olin todella huonossa kunnossa ensimmäiset 17 viikkoa. Ekan kohdalla se menee, mutta mites sitten toisen? Huh.
Ja sitten on vielä tuo aiemminkin mainittu sisarusten roolitus. Eli mies on vahvasti sitä mieltä, että me ollaan saatu lottovoittomme ja nyt ei enää pelleillä. Toisella kertaa ei vain käy hyvin. Eli hänestä vammainen tai erityiskuntoutusta/-tarpeita ym. ym. tarvitseva pikkukakkonen vie liikaa pois ensimmäiseltä. No, itse en kyllä ole noin jyrkästi samaa mieltä.
Toisaalta asiasta ei tarvitse edes kiistellä meidän perheessä. Ikä tulee jo vastaan. Valitettavasti!
Onneksi tosiaan meillä on nämä ihanat aurinkomme!!! Heistä saadaan olla ikuisesti kiitollisia ja he jos ketkä pitävät vanhemmat nuorina ;).
Rutistus pikkuprinsessalle ja äidille hyviä yöunia & rentouttavia omiakin hetkiä.