Reikäinen tukiverkko

Olen koko päivän miettinyt minkälaista tukea olisin kaivannut tällä taipaleella. Meidän tarinamme on erilainen kuin useimpien Down-perheiden.

Meidän tuen tarve alkoi jo raskausaikana. Ensimmäistä kertaa raskauteni kesti niin pitkälle, että pääsimme niskapoimu-ultraan. En muista ajatuksia enkä tunnelmia ennen tuota ultraa. Muistan vain huoneen, jossa ultra tehtiin. Kapean ja pitkän huoneen. Keskellä huonetta oli poikittain sänky ja vastapäätä näyttö, jolta vanhemmat pystyivät seuraamaan ultraamista. Tuolta näytöltä näin Neitimme pienen sykkeen.

Tuossa huoneessa myös taivas tipahti niskaani. Asiat eivät olleetkaan niin kuin piti. Minä en juurikaan muista mitä ultran jälkeen tapahtui. Muistan päässäni kaikuneen kysymyksen: "Taasko meille tulee keskenmeno?". Tuota kysymystä hoin ja hoin myös hoitajalle. Mikään muu ei mahtunut ajatuksiini. Mukaan saimme A4:n, jossa lyhyesti kuvattiin viisi syytä niskaturvotukselle. Tai sitten on kyseessä väärä hälytys.

Tuosta alkoi tutkimusten myllytys ja kuukauden epätietoisuus. Maha kasvoi ja minun piti salata raskauteni. En halunnut kertoa, koska en tiennyt onko meille oikeasti tulossa vauva. Ajatukset risteilivät, tunnelma vaihteli synkkääkin synkemmästä toiveekkuuteen.

Lopulta saimme diagnoosin. Olin jo raskausviikolla 16-17. En ihan tarkkaan muista. Meille neuvottiin verneri.fi sivustot. Siinä kaikki tieto mitä saimme puhelimessa Downin syndroomasta. Seuraavana päivänä meillä oli perinnöllisyyslääkärin aika. Tuo käynti oli pelkkää mörköjen ja pelkojen ruokkimista. Päätökseni jatkaa raskautta tuolla käynnillä horjui. Minulle jäi jopa kuva, että läheskään kaikki Down-lapset eivät sittenkään opi kävelemään.

Minä olisin tarvinnut keskusteluapua tuolle ajanjaksolle. Ihmistä, jolle purkaa tunteita, pelkoja ja ajatuksiaan. Me olimme täysin toistemme ja internetin varassa. Suomen kielinen, asiallinen tieto loppui hyvin lyhyeen. Liian pian oli vastassa suomi24:n keskustelufoorumit ja muut asiattomuudet. Joissa keskustelu vammaisuudesta on hyvinkin luokatonta toisinaan.

Meidätkin on jätetty kriisin keskelle yksin. Itse järjestin meille Kvtuki 57:n kautta ensitietopalaverin. Tuosta palaverista oli meille paljon apua. Saimme kysellä sielumme kyllyydestä tyhmiäkin kysymyksiä perheeltä, joilla oli Down-poika. Tuo palaveri olisi vain pitänyt järjestää jo aikaisemmin, ei vasta loppuraskaudesta.

Silloinen neuvolatätimme oli todella empaattinen ja oli myös työskennellyt Down-ihmisten parissa. Hän sanoi, että itsekään ei olisi keskeyttänyt vastaavassa tilanteessa. Hän on ollut ainoa ammatti-ihminen, joka on meille tukea osoittanut ja kuulumisia kysellyt. Minä jees-naisena olen aina vastanut: "Kiitoksia, hyvää kuuluu." Vaikkei asia näin ollutkaan. Keskusteluapua olisi pitänyt antaa väkisin. Mielestäni jokaiselle perheelle, joka on juuri saanut kuulla lapsensa erityisyydestä, pitäisi kuulua psykologin tai vastaavan ammattilaisen apu. Vaikka puoliväkisin.  

Neidin syntymä ei ollut meille kriisin paikka. Me olimme jo kerenneet sopeutua ajatukseen kehitysvammaisesta lapsesta. Tokikaan tuo kriisi ei ollut tuolloin vielä lähelläkään loppua, ei edes puolessa välissä. Mutta emme myöskään enää olleet alkushokissa. Meitä ei tieto lyönyt halolla päähän enää tuossa vaiheessa.

Neidin syntymän jälkeen olisin kaivannut ihmistä, joka olisi auttanut tukiviidakossa. Konkreettisesti. Meillä kävi melko pian kotiutuksen jälkeen sosiaalipalvelun ihmisiä. Saimme kuulla kehitysvammaneuvolasta, vammaistuesta, tilapäishoidosta, pikku portaista yms yms. Ne kaikki olivat yhtä suurta sotkua päässäni. En muistanut mikä tarkoitti mitäkin ja mistä niitä haetaan. Jollain olisi pitänyt olla aikaa istua minun kanssa ja täyttää tarvittavat hakemukset. Joku olisi myös voinut pysäyttää minut ja rauhoittaa. Pienen Down-vauvan kanssa ei tarvitse suurinta osaa noista tukitoimista. Ne tulevat ajankohtaiseksi lapsen hieman kasvettua. Sanoa, että nauti nyt vain vauva-arjesta.

Tukitoimet kriisin kohdanneelle perheelle ovat riittämättömät. Ilman omaa aktiivisuuttani emme juuri mitään tukea olisi saaneet. Neidin synnyttyä aloin huutelemaan saman kokeneita ihmisiä ja järjestin tapaamisen. Sittemmin noista tapaamisista on jo tullut perinne. Mutta ilman vertaistukea en olisi vauva-ajasta selvinnyt. Olenkin pohtinut olisiko minun Kellokosken reissun rahat säästetty riittävillä tukitoimilla jo heti kriisin alkumetreillä.

Vertaistuki on ollut minua kannatteleva asia. Sitä kautta olen tutustunut uusiin, ihaniin ihmisiin. Nähnyt lukemattomia pikku söpöläisiä ja vähän isompiakin. Saanut arvokasta tukea ja tietoa. En osaa sanoin kuvata kuinka tärkeää tuo tuki on minulle ollut.

Mitä sinä olet vertaistuesta saanut?

Tuki joka on loistanut poissaolollaa.

Meidän perhe on joku ihme väliinputoajaporukka. Ensinnäkin, ongelmaa on jo lähiperhesuhteissa; ei ole sisaruksia eikä molempia vanhempia. Ne vanhemmat jotka molemmilla ovat jäljellä, ovat enempivähempi apuna - toinen ei ollenkaan ja toinen auttaa konkretiassa parhaan taitonsa mukaan; rahassa ja autokyydeillä. Isovanhempia meillä molemmilla ei ole kuin yhteensä yksi; hän onkin korvaamaton. Onneksi meillä on R-täti, joka on minun vanha opiskelutoverini. Meidän turva ja henkireikä; hän rakastaa Miniä ja Mini R-tätiä. Hän on Mummoni lisäksi ainoa, joka tarpeen mukaan voi auttaa pojan hoidossa. Perhemme on pieni ja tukiverkossa on ammottavia reikiä.

Tukea tämän kehitysvammaisuuden ja keskosuuden äärelle on saatu sitäkin vähemmän. Ennen tätä tekstiä itkin puhelimessa Nipsulle, kun tajusin miten vähän olemme saaneet tukea asian käsittelyyn. Jotta homma avautuisi selkeämmäksi, palataan aikaa n.14 tuntia ennen kiireellistä sektiota. Liikkeet olivat loppuneet, onneksi käyrällä syke oli tasainen - liian tasainen eli monotoninen. 

Lapsen kasvu vatsassa oli pysähtynyt ja jätätti kuukauden päivien verran. Lapsivettä ei ollut, napanuorassa oli blokki ja alkava takaisinvirtaus. Epäilys jostain vakavasta, mahdollisesti vauvan henkeä uhkaavasta heitettiin ilmaan. Kerrottiin, että lapsi ei välttämättä selviä syntymästä. Minut vietiin itkevänä odotustilaan, josta parinkymmenen minuutin jälkeen synntyssaliin. Miehelleni annettiin aikaa hieman hyvästellä, hänet lähetettiin kotiin. Jäi pitkäksi yöksi yksin itkemään pimeään synnytyssaliin. Minun kanssani ei puhuttu, kätilö kävi välillä korjaamassa vattan ympärillä olevia piuhoja ja kehoitti nukkumaan. Jollen olisi ollut niin sekaisin ja itkuinen, olisin todennut että nuku itte. 

Tuli seuraava aamu, yöllä ei uni tullut silmäyksenkään vertaan. Aamuvuoroon tuli aivan upea kätilö joka kehoitti mennä suihkuun. Kello oli kuuden pintaan aamulla. Tulin suihkusta ja kätilö jutteli niitänäitä, kerroin että nyt oli liikkeitäkin tuntunut muutama, että ehkä tämä vielä tästä. Ennen kahdeksaa huoneeseen paukkaa lääkäriä jos jonkinmoista, minulle ilmoitetaan että vauvan on paha olla vatsassani, hän voi paremmin keskoskaapissa - tässä vaiheessa repesin itkemään huonoa äitiyttäni, edes kohdussani en ole voinut tarjota lapselleni parasta. Kerroin että nyt kuolen - lääkäri sanoi että et kuole. Vastasin, että no ainakin pyörryn. Lääkäri totesi että he ottavat kopin - leikkaussali on varattu puolen päivän aikaan. Kätilö tuli laittamaan tippaa ja minä itkin, itkin ja itkin. sain soperrettua puhelimessa miehelleni että hyppää taksiin, sun lapses syntyy pian. 

Leikkaussalissa asiat etenivät omalla painollaan. Olin pyytänyt opiskelijaa pitämään kädestäni, ei ollut tarjota. Roikuin niin kovaa hoitajan paidassa spinaalia ja epiduraalia laitettaessa, että oli repinyt paidan sauman rikki; sen lisäksi paidassa oli hirvittävät hikiläntit kämmenistäni. Kuulimme heti sektion jälkeen että Ds-piirteet olivat vahvat. Mies lähti lapsen ja lääkärien kanssa lastenklinikalle, vastasyntyneiden teholle. Minut kärrättiin heräämöön. Kipuja kyseltiin, minä makailin itkevänä ja epätietoisena. Meni pitkä aika, mieheni palasi luokseni itkien. Ei saanut puhuttua juuri mitään, kuulin että lapsi painoi 1450 grammaa. Oli hoidossa. Pääsin osastolle jossa miehelle sanottii että kotiin, et  voi jäädä tänne. Jäin yksin itkemään huoneesen ja ryhdyin soittelemaan ystävälleni; pelkään että mieheni tekee itselleen jotain - niin itkuinen se oli. Jäin yksin makaamaan huoneeseen, itkemään ja pelkäämään. Lapseni, mieheni ja itseni puolesta. Kukaan ei puhunut kanssani. Aamu valkeni, mieheni tuli sairaalaan puolen päivän aikaan. Kukaan ei kysynyt mitä meille kuuluu, kuinka jaksamme, kuinka puolisoni jaksaa. Hysteerisesti itkevä mies oli illalla lähetetty kotiin.

Tukea ei tullut jatkossakaan. Meille ei sairaalan puolesta tarjottu tukea eikä keskusteluapua. Kätilö, joka oli ollut sektiossa tuli purkamaan synnytystä ja minähän itkin; ensimmäinen ihminen joka puhui todella kanssani. Hänestä ei ole kuin positiivista sanottavaa, pysyy mielessäni aina. Teholla minulle kerrottiin että talossa on olemassa kätilö jolla on itsellään ds-lapsi, mutta puhelinnumeroa heillä ei ollut. Tuki oli siinä. Vanhempainryhmässä itkin vähän lisää.

Lapsi siirtyi jatkohoitoon ja tällöin ekan kerran oli hoitajalla aikaa kuulla minua. Oli erityisen ihana hoitaja jonka kanssa puhuin paljon, hänellä oli paljon kokemuksia ds-lapsista ja aikuisistakin. Hän oli eka tuki. Puheterapeutti ja sossu yrittivät tulla kotikäynnille ennenkuin lapsikaan oli osastolta päässyt - onneksi saimme heidät ottaa vastaan vasta lapsen kotiuduttua. Ensitietoryhmä kokoontui osastolla toiveestamme vasta, kun olimme saaneet kotiutua. Tuolloinkin paikalle piti tulla ds-lapsen äiti, tämä sama kätilö - mutta ei päässyt. Otin itse yhteyttä kvtuki57;kan perhetyöntekijään joka sitten tuli meille kotiin ja paritti minut toisen äidin kanssa.

Neuvolasta ei saatu tukea, ei ehdotusta neuvolapsykologiin, ei mihinkään. Meidän perhe on oikeasti tipahtanut ulos kaikista tukitoimista, mitkä mielestäni olisi pitänyt keskosperhettä- puhumattakaan kehitysvammaisen lapsen perhettä tukea. Alusta asti äitilapsisuhteen muodostaminen oli todella vaikeaa, imetys ei onnistunut ja koin olevani täysin epäonnistunut äitinä. Meidän oma neuvolantäti oli rehellisesti sanottuna aivan kaamea haahka, joka syyllisti minua etten syöttänyt lasta tarpeeksi - kun lapsi vaan ei suostunut syömään lääkärin määrämiä jättimäisiä annoksia - kuin erittäin harvoin. Jos olisimme pitäneet nenämahaletkun vieläkin pidempään, väittäisin että siitä irroittautuminen olisi ollut vielä vaikeampaa. Minun jaksamisen vaikeutta vähäteltiin, apua ei tarjottu ja oli olo kuin heitteille jätetyllä. Vasta rintakasvaintilanteessa saimme tarjouksen kotiin tulevasta avusta leikkauksen toipumisajaksi - tähän aikaan vammaisneuvolan psykologi myös otti minut luokseni.

Minä olisin ehdottomasti tarvinnut läsnäolevaa ammattilaista tuekseni; kätilöä sairaalassa, neuvolapsykologia kotiuduttuamme. Jotain, jota olisi oikeasti kiinnostanut kuinka jaksamme. Edelleen näitä asioita muistellessa tulee itku. Miten yksin ja peloissani olenkaan ollut. Ja kuinka paljon tuo yksinäisyys ja pelko ruokki itseään - meni pitkään että kykenin tuntemaan itseni äidiksi. Yhä edelleen tänä päivänä syyllistän herkästi itseäni kaikista negatiivisista tunteistani ja koen itseni välillä hyvin huonoksi ihmiseksi. Mutta ehkä aika parantaa ja antaa sijaa parempien, terveempien tunteiden kasvuun.

Puolisolta saatu tuki on ollut arvokasta, mutta vajavaista; koin että jokainen hetki kun hän yritti minua auttaa - yritti hän viedä minulta pois äitiyden ja poikani. Tiedän, hullua, mutta niin oli minun mieleni tuolloin hauras.

Tuki se vain loisti poissaolollaan.
Millaista tukea olisit konkreettisesti tarvinnut erityisen äitiytesi taipaleella? 


ps. lisätään tähän vielä, että tukena meidän taipaleella on kyllä ollut kevyt ry:n väki sekä kvtuki57 perhetyöntekijä. Onneksi tapasin alussa erään toisen äidin, joka oli myös saanut ds-lapsen. Nipsun kanssa kohdattiinkin hieman myöhemmin, minin ollessa 4kk ikäinen, mutta tuon naisen tuki on myös ollut pinnallapitävää.

Ennen oli ennen

Entinen elämä ja nykyinen elämä. Tämän jaon voisi tehdä monesta kohtaa elämääni. Aika ennen ja jälkeen Neidin syntymän, minun masennukseni tai Neidin leukemiaan sairastumisen. Yksi käännekohta elämässä on ollut lapsiluvan myöntäminen. Sitä ennen elin nykyperspektiivistä katsellen aika huoletonta elämää. Luvan jälkeen elämääni alkoi hiipiä stressiä, huolta ja monenlaista vastoinkäymistä.

Mitä kaipaan ajalta ennen Neidin syntymää? Rauhalliset aamut tulee heti ensimmäiseksi mieleen. Viikonloppuna ei herätyskello soinut. Nousi sängystä silloin kun hyvältä tuntui. Aamupala pöytään, mahdollisesti pitkä tuokio päivän lehden ääressä. Ei vaatimuksia, ei ruuan lapioimista kenenkään toisen suuhun. (Miestäni ei tarvitse syöttää (: ) Nahkavekkari on uskollinen. Se hälyyttää joka aamu. Ei erottele viikonpäiviä.

Masennukseni myötä olen monasti miettinyt kuinka huoletonta elämä ennen lasta oli. Jos voisin, lähettäisin itselleni kirjeen elämään ennen lasta. Silloin en osannut tarpeeksi arvostaa noita rauhallisia hetkiä. Tarvitsin niitä silloinkin. Murheita ja kiirettä oli silloinkin. Mutta illalla, kiireisin päivän jälkeen, pystyin istumaan sohvalle ja vain olla. Ei tarvinnut nukuttaa ketään sitä ennen. Tänä päivänä noiden omien, rauhallisten hetkien arvostus on potenssiin sata verrattuna aikaisempaan. Pelkkää kuumaa suihkua on oppinut arvostamaan. Ennen juoksin suihkun läpi. Nykyään saatan unohtua nauttimaan suihkun lämmöstä, veden äänestä ja pysähtymisestä.

Käsite sairasloma on myös tuntematon tänä päivänä. Peiton alle ei vain voi hautautua koko päiväksi potemaan flunssaa. Tänä vuonna tuo on ollut iso ongelma. Arjen ja elämän katkaistua selkärankani tarvitsen aikaa toipumiselle. Mutta arki on kiinni iholla, sitä ei kotona pääse karkuun. Neiti tarvitsee minua, en voi vain jättää häntä huomioimatta. Päivähoitoon häntä myöskään ei voi laittaa. Vuosi on ollut hyvin horjuvan tasapainon löytämistä minun toipumisen ja neidin tarpeiden välillä. Uskon elämäntilanteen viivästyttäneen minun toipumista. Eihän työelämän uuvuttaneelle pedata patjaa työpaikan lattialle. Eihän?

Kun mietin mitä kaipaan entisestä elämästä, huomaan masennuksen olevan isompi määrittävä tekijä elämän jaossa kahtia kuin Neidin syntymä on. Masennus on tuonut huomattavasti suurempia haasteita arkeen kuin pikku Neitimme. Arki on välillä tuntunut ylivoimaiselta, suurelta möröltä. Itsellä on ollut valtava halu piiloutua koko maailmalta ja elämältä peiton alle. Kadota hetkeksi. Toisinaan vähän pidemmäksikin hetkeksi.

Tietynlainen itsenäisyys on myös kadonnut. On täytynyt myöntää itselleen, ettei pysty kaikkeen. On osattava pyytää apua. En näe asiaa kuitenkaan huonona. Kukaan ei selviä elämästä yksin. Ympärilleen tarvitsee apujoukkoja ja tukea. Välillä on apu konkreettista auttamista, välillä olkapää johon nojata, ystävä jolle vuodattaa sen hetken murheet. Jokainen tarvitsee tukea elämän murjoessa ja haastaessa. Vai kuinka? Saako tukea aina riittävästi?

Ostospsykoosi!

Meillä on keksitty myös turhakkeet ja tarpeelliset. Tehdäänpä listaa!

Tarpeelliset

- Tuttipullot. Ainun perusmalli oli paras mahdollinen tuolle suppusuulle, vaikka osastolla olikin käytössä  MAM:in anatomiset. Ainu toimii edelleen, kun pitää saada juotua enemmän. Kakara oppi osittaiselle tissille vasta 4kk ikäisenä ja koko imetysuran aikana laps oli peräti viikon täysimetyksellä. Tuolloin näki lakkaamatta nälkää. 6kk iässä pentu päätti että antaa olla. Tuossa vaiheessa luovuttelin jo pumppaamisestakin. Meillä oli toistakymmentä pulloa, mikä helpotti arkea ihan vietämättömän paljon; ei tarttenu olla koko aika pesemässä ja desaamassa pulloja. 

- Rintakumit. Keskoslapsen kita oli niin pikkainen ja suppu, että tämän äidin maatalousmeijerit voittivat lapsen koossa. Joten, jotta imuotetta saatiin edes sinne päin, rintakumit tuottivat tulosta. Alussa käytettiin myös itsetehtyä imetysapulaitetta - kuukkeloikaa ketä kiinnostaa. 

- Mikrosterilsaattori. Tämä huippuvehje keksittiin vaan turhan myöhään. Keittelin isossa 10 litran kattilassa tutteja, tuttipäitä ja pulloja - polttaen muutaman satsin pohjaan. se, että tuo hiivatin kattila saatiin ees kiehumaan vei ihan tuhottoman kauan aikaa. Mikrosterkkarin jälkeen arki helpottui ihan järjettömästi! 

- Leikkimatto. Lapsi rakasti puuhata ja touhuta, mutta liikkuminen ei sitten edennyt, ei millään. Leikkimatossa oli pehmeät kaaret joihin pystyi ripustelemaan erilaisia leluja! Maton ostin käytettynä enkä hetkeäkään katunut. 

- Kantoliinat; aluksi hug-a-bub, sitten kozy-neliöliina. Molempia käytin ja paljon! Fleeceinen kantoliivi oli myös  ihan huippu. Ostettiin myös björnis, koska fyssari totes sen kantoasennon olevan mukelon lonkille parempi (keskosvauva ristisidonnassa oli kuin pakkospagaatti pennulle) - mies tykkäsi kovasti kantaa björniksellä. Ei kauaa per hetki, mutta sen verran että koliikki-itkut saatiin laantumaan. Nyt meillä on vielä käytössä kaverilta saatu rengasliina sekä kantorinkka. 

- Vaavi-ensisänky. Mun aiemmasta postauksesta löytyy syitä - sen lisäksi pikkairaiselle vauvalle se oli ihanan pieni pesä!

- Tutit. Mini opetteli alusta asti syömään tuttia imuvoiman ja suun motoriikan vuoksi. Nopeastihan se tutti ryhtyi suussa pysymään ja ah miten hyvä äänenvaimennin se on! Lapsi myös selkeästi hakee tutista turvaa; vieraassa paikassa pyytää herkästi tutin suuhunsa. Nykyään Tuttia syödään enään vain kun tarvitse rauhoittua - eli päiväuni ja yöaikaan.

Turhakkeet

- Rintaliivien suojat. Mä kuvittelin että näistä utareista ois tullut maitoa yli kaiken normituotannon, mutta toisin kävi. Muutaman hassun kerran kastui paita. 

- sitteri. Ostettin sellanen, jossa oli lelukaari ja jonka sai ihan makuuasentoon ja säädettyä joka-ainutta kallistuskulmaa. Tästä oli apua muutaman hassun kerran, mutta voiton vei kuitenkin turvakaukalo; asento oli parempi ja ihan saman keinuefektin sillä sai aikaiseksi.

- Kaiken maailman hilipatihippan lelut alussa. Eipä sillä ollut juuri mitään merkitystä mikä se käteen sattuva esine oli, jos oli kiva oli kiva. Useimmiten epäkivoja oli kaikki kalliit, kehittävinä mainostetut lelut ja parhaita vessapaperirullien hylsyt, talouspaperi, äitin sukka jne. Nyt hittejä on mamman tamponit (ihanan värikkäitä pötkylöitä) sekä rintaliivit! Tissipussit voi laittaa päähän ja leikkiä vaikka kärpästä!

Neutrit

- Kestovaipat. Vähän samoista syistä kuin Nipsulla; iski ihan hillitön into tehdä itse ja ostella kauniita kankaita. Nyt on vaippoja laatikko vääränään, ei sillä, hyviä ne oli. Mutta en tainnut säästä luontoa, rahaa tai hermoja.

- Hyppykiikku. Eipä tuo oppinut koskaan siinä loikkimaan, olihan siinä hauska vetää Jormauotis-tyylisiä koivenojennuksia. Mukelo oli hetken hiljaa jos piti vaikka ripustaa pyykit. 

- Neuvola. Ihan kiva että joku vahtaa lapsen painoa ja tuikkii piikit. Muuten sieltä ei usein ole saanut kuin kummastelua (lukuunottamatta meidän superihanaa neuvolan sijaistätiä ja tätä uutta, kun jouduttiin vaihtamaan tätiä lievästi sanottuna ennakkoasenteiden ja tunteettomuuden vuoksi...)

Uusin ostospsykoosi löytyykin nyt sitten kuvasta. Rody pomppuponi. Meidän fyssari ihastui päiväkodissa näihin heppoihin ja kehui kuinka hienosti ne kehittävät vartalonhallintaa. Avot, mamma nettiin ja kaakki kotiin! Lapsi nimittäin rakastaa pomppia ja hytkyä, tämän villiponin selässä se onnistuu täysin vaivoitta (ja äiti saa lapsen heiluttelun sijasta keskittyä kahvakuulan veivaamiseen)!


ainiin, se jatkohaaste meinas jäädä!
Vedetään ihan hatusta seuraava pohdinta; eli mitä kaipaat eniten ''entisestä elämästäsi''?

Kulutushysteriaa

Vauvojen ja lasten ympärillä pyörii melkoinen bisnes. Vanhemmille luodaan kaikenmaailman tarpeita. Ilman sitä tai tätä et selviä. Tämän tuotteen kun hankit, kasvatat lapsesi mahdollisimman luomuna. Vähintään tuo lelu on saatava, sehän kehittää lapsen kaikkia viittä aistia, motoriikka, tunnemaailmaan, syömistä yms. Itse olen useamman kerran näihin koukkuihin langennut. Myönnetään, harrastan vauvakulutushysteriaa.

Meillä täysin turhia hankitoja olivat tuttipullot. Jo ennen lapsen syntymää hankin monenlaista ja väristä. Oli nänniä matkivaa tuttiosaa, perinteistä ja ergonomista. Neiti ei koskaan enää suostunut niistä syömään kun tissin makuun sairaalasta kotiutuksen jälkeen pääsi. Meillä vitsailtiinkin, että luomut pitää olla. Silikonit eivät käy.

Ostin hienon viltin, jossa oli tarraa ja narua, jotta siitä sai helposti kiedottua kapalon. Tuossa tarkoituksessa vilttiä ei koskaan käytetty. Halvemmallakin olisin perusviltin taatusti löytänyt.

Löysin kirppikseltä omilla jaloilla seisovan vauvojen riippumaton. Sitä kehuttiin kuinka ergonominen on ja kuinka hyvin lapset siinä nukkuu. Halpakaan tuo ei ollut vaikka kirpparilta löysin. Parin kokeilu kerran jälkeen se jäi kaappiin seisomaan. Mitään vikaa hökötyksessä ei ollut ja tyttö siinä hyvin nukkui. Mutta jostain syystä se vain jäi kaapin syövereihin.

Kestovaippoja pursuu vaippakaappi. Intouduin ostamaan ja ompelemaan. Kuoseja kun oli niiiiiiin paljon ihania ja erilaisia. Vaipat ovat toki olleet myös kovassa käytössä, mutta vähemmälläkin määrällä olisi pärjännyt. Rahallisesti en varmastikaan säästänyt kertavaippoihin nähden.

Sitteri. Eräänä iltana saimme päähämme, että sitteri pitää hommata. Ei kun kauppoihin ja sopiva löytyikin. Kahtena iltana Neiti sitterissä istui ja sitten käyttö jäi. Hökötys kaivettiin esiin uudestaan kun aloimme maistella kiinteitä ja syöttötuolissa istuminen ei vielä onnistunut.

Kantoliinat ja Manduca taas ovat olleet vauva-arjen pelastus. Ilman niitä olisi tämän äidin pää pimahtanut jo paljon aikaisemmin. Monen monituiset päiväunet on neiti liinassa nukkunut. Ostosreissuilla ei taas tarvinnut tuskailla kärryjen kanssa väkijoukossa.

Nokkamukit pääsevät meillä myös turhuuksien listalle. Niitäkin on kaapissa jos jonkilaista. On pehmeää nokkaa, kovaa nokkaa. Isolla reiällä ja pienellä reiällä. Meillä siirryttiin tissistä suoraan mukin reunasta hörppimiseen.

Voih, keksisin varmasti vielä lisää. Lelujen määrää en uskalla edes ajatella. Olemmeko ainoat kulutushysterian uhrit? Mitkä taas ovat pelastaneet teidän vauva-arjen?

Ylilyönnit!

Voi elämä, taas löysit aiheen jossa mä oon ihan mestari. Olenkin kuvannut luonnettani että jos mun pitäis lähteä metsästä kaatamaan tietty puu, enkä heti sitä löytäisi - hakkaisin koko hiivatin pusikon alas. Osuis ainakin yks oikein!

Jostain syystä mä oon ihan arkimuistamaton nytten, enkä muista niitä mun parhaita vetoja. Mutta esimerkkiä kertoo muunmuossa se, että meillä on harsoja varmaan likemmäks satakunta kappaletta; kun jossain vaiheessa tajusin niiden olevan hyviä ihan missä vaan, päätin ostaa niin monta ettei hevin lopu! Tarpeeseen ne kyllä on tullut tuon oksentelevan mukelon vuoksi...

Arkiövereitä vedetään tossa syömisjutussa helposti. Nyt kun viimein ruoka maittaa, niin mä tuppaan tunkemaan pöperöä niin paljon että loppupeleissä lapsikin jo yrjöää. Nomutku sille kerrankin maistui!

Purkkiruokakriisi on meillekin tuttu- kun sitä silkkistä sosetta saa helpoiten purkista. Muksu siis saa toki syödä samaa pöperöä kuin mekin, mutta aika usein ruoka on sellasta millä toi hankihyttynen ei eläis (salaatteja, tortilloja jne)

Mulla oli muuten toi sama ajatus mammiksen alussa, että muutun käveleväksi ja hengittäväksi kotitalouskoneeksi. Ei muuten mennyt ihan niin. En oo tainnu lapsen syntymän jälkeen leipoa yhtään mitään ellei synttärileipomuksia lasketa!

Mitkä on ollu teidän turhimmat hakinnat, liittyen överit vai vajarit - tyyliin?

Hullutuksia

Hei, tässä päässä riittää kaikenlaisia pöhköjä ajatuksia. Aloitetaanpas.

-Olin vakuuttunut, että Neiti ei hymyile. Vahdin silmä kovana, että tuleeko sitä hymyä. Sieltä se tuli, ihan ajallaan. Olettekos koskaan nähneet Down-immeistä joka ei hymyilisi?

-Olen jalostanut tätä kätkytkuoleman pelkoa eteenpäin. Nykyään vahdin jo hengittääkö miehenikin.

-Neidin ollessa pieni piti aina tarkistaa, että lakanat ovat kunnolla. Hysteerisenä petasin aluslakanaa joka ilta. Älä kysy miksi.

-En solmi koskaan pipojen naruja. Olen vakuuttunut, että Neiti kuristuu niihin. Paras on pipo ilman naruja.

-Koen jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että annamme Neidillemme mielestäni liikaa purkkiruokaa. Huoh. Myrkkyäkö ne sisältää, kun moista murehdin?

-Luin kaiken maailman opuksia kuinka hoitaa vauvaa ja painoin ihmeellisiä nippelitietoja päähäni. Kuitenkin minulla oli vahvat omat mielipiteet miten toimia. Mihin ihmeeseen siis tarttin noita opuksia?

-Intouduin etsimään kirppikseltä lastenvaatteita. Niitä pursui sitten nurkat ja kaikkia ei edes ehditty käyttää. No, onneksi vaatteita ei oltu hinnalla pilattu ja kiertoon ovat lähteneet. Hirveää tappiota tuskin tein.

-Alkuun pomppasin jokaisesta pikku inahduksesta välittömästi katsomaan onko joku hätänä. Eikä useinmiten ollut.

-Kuvittelin kotiäitiyden aikana tekeväni ruuat leivästä lähtien itse. Todellisuudessa alkuun en ehtinyt itse edes kunnolla syömään. Neidin imetys vei paljon aikaa.

Onneksi olen suurimmaksi osaksi jo unohtanut kuinka hölmö olen ollut. Nykyään olen varsin viisas ja harkitsevainen ihminen. Minkäänlaisia ylilyöntejä en koskaan harrasta. Pystytkö samaan?