Erityisen ihanan lapsen kanssa sitä oppii paljon uusia asioita. Yksi niistä on se, että lapsi on ihana juuri sellaisena kuin hän on - kaikkineen päivineen olen hänestä erittäin ylpeä. Erityisyys on nimenomaan se ''pieni ekstra'' joka saa minut kahta leveämmäksi lapsestani. Minun lapsukaiseni ei olekaan kromosomistoltaan tusinatuote, vaan keräilyharvinaisuus.
En ole koskaan hävennyt lapseni kehitysvammaisuutta, jäin nimittäin sitäkin miettimään. Ylpeyden vastapari on päässäni häpeä. Vaikeita tunteita aiheuttaa ainoastaan hetket, jolloin mietin muiden ihmisten huonoa suhtautumista lapseeni; koska niitä voi tulla. Onneksi olen päässyt toistaiseksi välttymään kaikkein pahimmilta, vaikka niitä aivopieruja nyt pullahtelee esiin silloin tällöin.
Millaisiin ennakkoluuloihin te olette törmänneet erityisen ihanan lapsen perheenä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti