perjantai 29. lokakuuta 2010

Ennakkoluulojen kiistämätön mestari!

Ha haa, nyt kolautit oikein kultasuoneen. Minä, parhaista paras ja ennakkoluulottomista suvaitsevin olen täynnä ennakkoluuloja - ja voi hiivatti mikä kolaus se onkin ollut omalle itsetunnolle; luulin olevani jotakuinkin täydellisesti vailla ennakkoluuloja. Mutta ei, mulla on/oli ne parhaat (eli pahimmat)! Myönnän avoimesti; olen (ainakin ollut) ennakkoluuloinen typerys ja se hävettää minua.

- Diagnoosin tultua googlailin netissä. Olin rehellisen yllättynyt että kaikki Down-ihmiset eivät näyttänetkään aivan samalta! Muistan kun isännän kanssa tuijotettiin kuvia netistä ja todettiin; " Eihän noi oo yhtään Corkyn näkösiä" Juu ei ole. Yllättäin jokainen näistä lapsista onkin ihan ittensä näkösiä eikä mitään stereotypioita.

- Ennen lapsen syntymää totesin, että tulkoot mitä tulee kunhan ei tule kehitysvamma. Liikuntavamma ei tunnu missään mutta kehitysvamma taasen, huh huh liian vaikeaa. En ymmärrä kehareiden mielenlaadusta yhtään mitään. SLÄP- olempas oppinut!

- Kuvittelin, että sana "kehitysvamma" tarkoittaa ihmistä, joka istuu pyörätuolissa ja on kykenemätön kommunikoimaan verbaalisesti. Kehitysvammaiset ihmiset asuvat jotakuinkin laitoksissa ja elämä on semiankeaa. (Oikeesti mä oon TYHMÄ!)

- Kuvittelin, että Down-lapsia syntyy vain yli 40-vuotiaille sekä monilapsisiin perheisiin. Luulin olevani maailmakaikkeuden eka cirka kolmekymppinen Downin äiti. Pelkäsin laitoksella, etten löydä vertaistukea mistään, kun ne kaikki muut äidit on niin vanhoja.

- Pelkäsin aluksi tavata vanhempia Down- ihmisiä. Mielikuvissani he pukeutuivat rumasti, farkut olivat liian lyhyet ja paita 80-luvulta.

- Kuvittelin, että lapseni kehitysvamman vuoksi hänen persoonansa on "laimea" - että ei käy ihan täysillä. Että asioiden hiffaamiseen menee syntysen kauan ja että lapsi on ilmeetön. Joo ja tää todistettiin vääräksi jo keskoskaapissa.

- Pelkäsin lähteä ekalle vaunulenkille pienen nenämahaletkuisen vauvan kanssa. Peitin hänet vaunuihin (helmikuu ja hiivatisti lunta sekä pakkasta) ja vaunujen luukun eteen ripustin harson. Ihan oikeasti, mulla oli joku kaamea kauhukuva siitä, että kaikki pysähtyy suurinpiirtein osottamaan sormella että KATTOKAA NY, tuolla kulkeen sen KEHITYSVAMMAISEN lapsen äiti!

- Pelkäsin pitkään ettei kukaan muu näe lastani suloisena kuin minä. Ihme kauhu, koska kyllä tuota rääpälettä on moni kehunut, valloittaa hymyllää!

- Kuvittelin ihan todella, ennenkuin kohtasin Down-ihmisiä, että he ovat sellaisia tauotta hymyileviä ihmisiä, jotka leppoisasti ollen ihmettelee maailmanmenoa. Oivoi kuin olin väärässä; yhtä värikkäitä, ennakkoluulottomia ja aidosti ihania ihmisiä saa hakea, eikä Ds tarkoita mitään "laimeaa persoonaa".

Näitä ois oikeesti varmaan loputtomasti lisää. Mä voin sanoa suoraan suomeksi ja rehellisesti, että mä törmäsin täysin tiedostamattomiin asenteisiini kuin satasta tiiliseinään. Ekan vuoden ajan ällistyin kerta toisensa jälkeen, kuinka paljon mulla voikaan olla asenteita sellaista asiaa kohtaan, jota en tunne. Luulin aidosti ja tosissaan olevani hyvin ennakkoluuloton ja suvaitsevainen ihminen. Siperia - ja Down kouluttaa!

Jokaisen on hyvä oikeasti tarkastella niitä omia asenteita. On se sitten ihan mitä vain kohtaan; maahanmuuttajia, kehitysvammaisia, työttömiä, mielenterveyskuntoutujia, suomenruotsalaisia, volvokuskeja tai koiranomistajia kohtaan. Koska on täysin normaalia omata ennakkoluuloja; tervettä on murtaa niitä!

Heitän pallon takaisin; mitkä on olleet niitä päättömimpiä ennakkoluuloja joita sulla on ollut kehitysvammaisuutta kohtaan? Entäs valttikortti Syöpä?

7 kommenttia:

  1. Pakko sanoa teille molemmille että ihailtavaa rohkeutta tuoda nuo omat ennakkoluulot tiskiin :)) Tuo on varmasti helpottavaa luettavaa tuoreille down vanhemmille, että on niitä päättömyyksiä ollut meillä kaikilla. Itse mietin että tajuaako tuo lapsi ikinä mitään vai onko se ihan vihannes. Sitten mietin että voiko sen kanssa koskaan pelata pelejä, käydä leffassa yms. Sitten jännitti tavata ekat kerrat muita downeja kun pelkäsin etten tiedä kuinka niiden kanssa ollaan. Ja monia muita juttuja, jotka naurattavat jälkikäteen :)) Ehkä on vieläkin juttuja, jotka naurattavat sitten taas parin vuoden päästä, ja joita ei juuri nyt tajua. :)

    VastaaPoista
  2. Sä ryökäle veit multa jalat suusta. *istuu mietintämyssy päässä*

    VastaaPoista
  3. Cathya- niinpä! tän blogin idea on oikeastaan juuri tuossa. Kun saadaan ulos ne ajatukset ja tunteet, voi joku muukin löytää niistä itsensä ja todeta että on ihan normaalia pohtia kaiken maailman juttusia!

    Nipsu, älä viitti - sulta ei jalat suusta lopu :P

    VastaaPoista
  4. Ennakkoluulot kuulostavat kyllä tutuilta, aika lailla samoin minäkin ajattelin, ennenkuin tutustuin jonkin verran Down-pienokaisiin opiskelujen myötä.

    Itse olen vasta alkutaipaleella oman erityislapseni kanssa ja meillä tosiaan on vasta epäilys kyseessä, osastojaksoa odotellaan.

    VastaaPoista
  5. Tuulentie: voimia teille tulevaan osastojaksoon! Onneksi kaiken keskellä lapsi ei muutu miksikään. Hän on sama rakas pienokainen, diagnoosilla tai ilman.

    VastaaPoista
  6. Tuulentielle valtavasti tsemppiä osastojaksolle!

    VastaaPoista
  7. Mahtava blogi, ihan pakko liittyä keskustelijoiden joukkoon :) Ehkä paras (pahin) ennakkoluuloni oli ennen omaa down-lasta seuraava. Muistan ajatelleeni, kun tiesin jossain perheessä olevan vammaisen lapsen ja kun lenkkeilin heidän kotinsa ohi, että voi voi kun heillä on raskasta, pihakin siivoamatta ja varmaan sisälläkin sotkuista, kun vammaisen lapsen hoitaminen on niin raskasta....Ja kun sain oman down-lapsen ajattelin ensimmäisenä, ennenkuin olin lastani nähnyt, että jos se on ihan kauhean ruma, sellainen, jota ei ikinä osaa rakastaa. Näitä olis siis niin paljon...

    VastaaPoista