lauantai 30. lokakuuta 2010

Äärettömien tunteiden äärellä.



Erinomaisen tärkeä ja hyvä kysymys!


Todellisuudessa koko äitiys yllätti minut täydellisesti. Ehkä eniten tuon keskosuuden ja sairaala-ajan vuoksi. Olin kuvitellut että hiivatinmoisen ähertämisen jälkeen syliini lasketaan nyytti johon koen samantien järjetöntä rakkautta ja kiintymystä. Luulin, että äiti tunnistaisi lapsensa satojen joukosta samantein syntymän jälkeen. Totuus oli toinen.


Kiireisen sektion jälkeen, itkin vuolaasti pelkoa. Pelkäsin lapseni kuolemaa ja samalla mietin, oliko oikein että tehohoitoa vedettiin täysillä. Olin sanonut lastenlääkärille ennen sektiota, että tarvittava tehdään jos mahdollisuus on selvitä, mutta kiusaamaan ei lähdetä. Lääkäri ilmaisi aika suoraan että ne päätökset ovat heidän tehtävissään. 


Ensimmäisinä päivinä en tuntenut itseäni äidiksi. Viikkojen aikana tuntui että minulta on riistetty oikeus äitiyteen, lapsi on sairaalan omaisuutta- jotain mitä minä käyn vain hoitamassa. Itseasiassa, siihen taisi kulua melkein puoli vuotta lapsen syntymästä. Yhtäkkiä lapsen ollessa sylissäni eräänä iltana, pärskähdin itkemään; tajusin, että rakastan tätä lasta. Sitä ennen olin kuvitellut ettei lapsi pidä minusta kun ei rintaruokinta onnistunut. Hän huusi koliikkia ja koin, että olen huono ja arvoton äitinä. En osaa sitä hommaa, en saa lasta tyytyväiseksi. Meni hyvin pitkään ennenkuin todella ryhdyin tuntemaan itseäni äidiksi. 


Väsymys sinänsä ei yllättänyt, mutta tunteiden vahvuus löi ällikällä. En tajunnut että lapsen kanssa elämiseen kuuluu rakkauden lisäksi myös omalla tapaansa vihankin tunteita; koin itseni pahaksi ja arvottomaksi suuttuessani lapseen sen huudettua 4 tuntia putkeen. Neuvolantäti totesi tähän että kun lapsi huutaa, se tarvitsee syliä. Jätin keskustelun neuvolassa siihen; en kehdannut tunnustaa että mielummin lasken lapsen hetkeksi sänkyyn ja käyn toisessa huoneessa ikemässä pahan oloni pois. Muistin ne kaikki hurjat esitteet ravistelun vaaroista ja oli kuvitellut että kaikki äidit jotka edes moisen ajatuksen antavat tulla päähänsä, ovat arvottomia. Luojan kiitos olin sen verran tajuissani että maltoin laskea lapsen sänkyynsä huutamaan.


Myöhemmin äitiydessä minut on yllättänyt ilo ja taistelutahto. Kun lapseni ensimmäisen kerran vuotiaana painoi päänsä syliini osoittaen kiintymystä, pillahdin liikutuksesta kyyneliin. Kun jostain on tullut negatiivista viestiä, olen valmis ryhtymään taistoon. Sorvaan kaiken minkä pystyn pois tieltäni, mikä on esteenä lapseni hyvinvoinnille. 


Ehkä tiivistäen sanottuna, olen yllättynyt täysin tunteiden intensiivisyydsestä ja siitä, miten primitiivisiä tunteita lapsi äidissään herättää. Ja siitä, että äidinrakkaus ei ole heti paikalla syttyvää takuutyötä. Luulin, että äitiys on oikeasti loppumatonta rakkautta joka pakahduttaa sydämen. 


Missä hetkessä sinä olet tiedostanut rakkauden lasta kohtaan, vai syttyikö se välittömästi syntymässä?

4 kommenttia:

  1. Äitiyteen todella liittyy vahvoja tunteita. Juuri synnytyksen jälkeen vielä hormoonit hyrräsivät mukavasti. Nauruhepuli kääntyi hyvin helposti nyyhkytykseksi. Minä en raskausaikana käynyt tunteiden vuoristorataa läpi, mutta synnytyksen jälkeen senkin edestä.

    Oman lapsen eteen on valmis tekemään uskomattoman paljon. Ehkäpä luonto on tarkoituksella sen näin järjestänyt. Vauva-aika on sen verta rankkaa, että jos siihen ei liittyisi voimakasta suojenlunhalua, saattaisi aika moni ipana vaihtaa omistajaa.

    VastaaPoista
  2. Esikoinen syntyi alateitse rv 42 ja kyllä se rakkaus pamahti rintaan saman tien kun vauvan syliini sain. Kätilö naureskeli kun meitä osastolle kärräsi, että onpa äidillä autuas ilme.

    Kuopus taas syntyi hätäsektiolla rv 34+2 illalla puoli kuuden maissa. Pääsin ensimmäistä kertaa vauvaa katsomaan vasta seuraavana päivänä kello 14 aikoihin. Kun menin mieheni kanssa keskolaan ja katselin sitä tuuheatukkaista pikkuista vauvaa siellä keskoskaapissa, en oikein tuntenut juuri mitään. Varovasti silitin tukkaa ja mietin, että onko tämä varmasti minun? Kun en nähnyt hänen syntyvän ja minusta ulos tulevan. Olin silloin viikon sairaalassa ja pikku hiljaa tuon viikon aikana se rakkaus sitten vahvistui kun kävin hoitamassa ja katselemassa pientä tytärtäni. Mutta jonkin aikaa tunsin kyllä vähän syyllisyyttäkin niistä ensimmäisistä tunteista, jolloin mietin vain, että onko tämä oikeasti minun vauva. Kuvittelin, että äidin pitää heti rakastaa lastaan ja kun en heti rakastanut, vaikka aika pian kuitenkin, tunsin tosiaan syyllisyyttä tästä asiasta.

    VastaaPoista
  3. Tuosta keskoslasten äitilapsisuhteesta on tehty tutkimuksia, joissa on todettu että äiti ikäänkuin itseään suojaten ei uskalla kiintyä lapseen samaan tapaan kuin täysiaikaiseen. Ihmettelen vaan, että meille ei tarjottu MITÄÄN apua (neuvolapsykologia tms.) tämän kriisin käsitelemiseen. Neuvolantäti oli aika tunteettoman ja välinpitämättömän oloinen tässä asiassa.

    Pääsin juttelemaan vammaisneuvolan psykologin kanssa vasta kun rintakasvaintilanne kaiken keskellä löi päälle. Niistä tapaamisista jäi käteen se, että suurin traumaattinen tekijä liittyen lapsen syntymään oli nimenomaan keskosuus, kuoleman jatkuva pelko. Lapsihan meinasi kuolla useamman kerran keskosaikanaan.

    Isoja asioita, joihin tarvitsisi ehdottomasti tukea. Kevyt ry:n vertaistuki oli kyllä korvaamattoman tärkeää, ilman sitä en usko että olisin pärjännyt.

    VastaaPoista
  4. Kirjotin jo kerran mutta se taisi lentää avaruuteen...
    Mulla oli vaikeuksia uskaltaa rakastaa ihan ton diagnoosin vuoksi alussa. Piti ihan muistuttaa itselleen, että vaikka lapsi eläisi viikon, niin ainakin mä olen sitten rakastanut sitä täysillä koko viikon. Tätä mun piti ihan muistuttaa itselleni, se pelko oli jotenkin kova sen lapsen menettämisestä koko ajan. Ehkä mulla takana oli enemmän se että olin jäänyt yksin, tullut hylätyksi tavallaan, ja pelkäsin että sitten se lapsikin menee, jonka vuoksi olen yrittänyt kasvaa, asennoitua ja järjestää kaiken valmiiksi että sillä olisi hyvä olla.

    VastaaPoista