perjantai 24. elokuuta 2012

Äidin kopiot

Taikan syntymä on avannut silmiäni. Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että laitan Neidin liian helposti kehitysvammaisen lokeroon. Toki hän sitä on, muttei se selitä kaikkea hänen tekemisiään tai luonteenpiirteitään.

Eräänä iltana leipää iltapalaksi väkäilessäni tajusin, että Taika on monessa asiassa kuin kopio Neidistä. Molemmat tytöt ovat enemminkin varovaisia kuin päättömiä paikasta toiseen kaahottajia. Rohkeita kyllä tutustumaan uuteen paikkaan (kunhan vanhemmat ovat paikalla), mutteivat kokeile otsallaan tai naamallaan miltä paikat tuntuvat. He ovat myös herkkiä. Tarvitsevat paljon syliä ja läheisyyttä. Mutta myös varsinaisia ilopillereitä. Vaikka kiukuta osaavat kumpikin, niin päivän saldo jää aina positiivisen puolelle.

Neiti oppi downiksi myöhään kävelemään. Toki hoidoilla on tässä kohtaa hyvin iso merkitys. Mutta myös luonteella. Varovainen kun on. Mutta tämä on aiheuttanut minulle hetkiä, jolloin olen ajatellut Neidin olevan jotenkin vammaisempi kuin muut. Hölmömpi. Nyt tämän kakkosen myötä olen tajunnut, ettei hitaalla kävelyynlähdöllä ole mitään tekemistä älyn kanssa. Lapset nyt vain tekevät asioita eri ikäisinä ja eri järjestyksessä.

Neiti on aina ollut myös hidas heräämään. Siitäkin olen onnistunut keksimään ties mitä kummallisuuksia. Noh, tämä kakkonen on nykyään ihan samanlainen. Molemmat tykkäävät kölliä aamulla kainalossa ennen kuin aletaan aamupuuhiin. Samoin päikkäreiltä herätessä on kiva nokottaa hetki sylissä ennen kaasukahvaa.

Kakkosen syntymä sai minut ymmärtämään vielä paremmin, että Neitikin on persoona. Ei tuo ylimääräinen kromosomi kaikkea määrää. Vielä enemmän määrää ne kaikki muut kromosomit. Omaa vauvakirjaa tänään lukiessani totesin tyttöjen olevan pitkälti kopioita minusta. Jopa hampaiden myöhäistä puhkeamista myöten. Oli liikuttavaa huomata, että äidiltä on peritty, paljonkin.

Tämän myötä olen saanut myös omanlaisen rauhan kilpajuoksussa. En jaksa osallistua lasten kilpailevaan vertailuun. Kokemusten vaihto on eri asia, mutta jos sävynä on: "Kyllä meidän Heikki vaan jo kymmenkuisena." Olenkin kasvattanut äitiyteni itsetuntoa Taikan myötä. Lapsen ei tarvitse olla ykkönen tai kakkonen kaikessa. Saa olla, jos on ollakseen, muttei sillä ole lapsen arvoa nostavaa merkitystä. Tyttöni ovat rakkaita ja parhaita juuri tuollaisena. Hitaina tai nopeina. Kehitysvammalla tai ilman.

8 kommenttia:

  1. Äärimmäisen hyvä kirjoitus,kolahti ja kovaa. Erityisesti tämä: "Mutta tämä on aiheuttanut minulle hetkiä, jolloin olen ajatellut Neidin olevan jotenkin vammaisempi kuin muut. Hölmömpi." Mulla on nyt vähän tuota ilmassa. Huomaan ja tiedostan, etten enää "kehtaa" kertoa edes muiden downien äideille, mitä omani osaa ja mitä ei, siinä pelossa, että häntä pidetään vammaisempana tai hölmömpänä - tai minua laiskana äitinä, joka ei saa lastansa kehittymään muiden downienkaan tahdissa. (Vaikka syvemmällä tajuan ja tiedostan, ettei kukaan ajattele sillä tavalla eikä erityislapsen vanhemmuus ole mikään kilpailu. Saati sitten erityislapsena oleminen ja kasvaminen. Jokainen ponnistaa omista lähtökohdistaan ja esim. toiset sairastelee ja toiset ei juurikaan.)Sen taisi laukaista juuri tuo myöhäinen kävelemään oppiminen, asia, jonka ei pitänyt "merkitä yhtään mitään" niin kuin joskus uhosin.

    Taikan syntymä on varmasti tuonut syvyyttä myös erityislapsen äitinä olemiseesi ja kasvattanut nahkaa ja ihmistä. :) Varmasti on lohduttavaa huomata, että lapset enemmän muistuttavat toisiaan kuin ovat erilaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävelyn oppiminen on kumma juttu. Se herättää vahvoja tunteita. Minä ajattelin aikanaan Neidin syntyessä, ettei sillä nyt niin väliä kuinka vanhana lähtee kävelemään. Sitten kun taito ei ottanutkaan tullakseen ja sitä ooooddddoooootteeeeettiiiiin, alkoi hiipiä mitä kummallisempia ajatuksia päähän.

      Onneksi tämä kakkonen on opettanut olemaan armollisempi itselleen ja lapsilleen näissä asioissa. Jokaisella lapsella on oma vahvuutensa. Toiset ovat motorisesti taitavia, toiset kielellisesti, jotkut taas hirmuisen näppäriä käsistään tai kekseliäitä. Tylsäähän se olisi, jos kaikki lapset olisivat samanlaisia.

      Poista
  2. Koskettava kirjoitus, joka herätti paljon ajatuksia. Minulla on kaksi ns. normaalia lasta, jo koululaisia. Vuoden ikäinen kuopus on hypotoninen lapsi, hyvin arka, herkkä ja hitaastilämpiävä. Äärimmäisen rakas, mutta myös kärsivällisyyttä vaativa, varsinkin kun itse olen sellainen elohiiri, että kaikki pitäisi tapahtua sormia napsauttaen. Lapsi opettaa.

    Voimia sinulle! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset todella opettaa. Meillä Neiti on kanssa ennemmin hitaastilämpiävää sorttia. Minulle se tuottaa toisinaan ongelmia, kun olen itse taas kovin spontaani ja herkästi innostuva. Minä olisin jo kovasti menossa tilanteessa, mutta joudun laskemaan sataan ja odottamaan, että Neiti on valmis tulemaan tilanteeseen mukaan. Hän helposti vastustelee uutta, ehkä jännittävääkin asiaa. Kärsivällisyyttä olen saanut opetella Neidin myötä.

      Poista
  3. Hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus!

    VastaaPoista
  4. Kiitos koskettavasta ja pohtimaan laittavasta kirjoituksesta!
    Olen eka kertaa tällä sivustolla ja ajattelin uskaltaa kommentoida,koska
    itse olen teini-ikäisen kuuron neitokaisen mummi. Monet ilot ja surut on
    käyty,enimmäkseen on ollut iloa. Lapsi on ollut minulle kuitenkin hyvin
    rakas, ja olen oppinut häneltä paljon. Jaksamista elämässä eteenpäin!

    VastaaPoista
  5. Sinulla on täällä tosi koskettavia kirjoituksia joihin on helppo samaistua. Itse kun olen käynyt usein samanlaisia ajatuksia ja mietteitä läpi näin erityislapsen äitinä.

    VastaaPoista