Piuku ryökäle, veit minulta monet ennakkoluulot. Lisäänpä lusikkani soppaan ja kerron kuinka hölmö minä olen ollut.
-eihän syöpää sairasta lapset tai alle viisikymppiset. Sitä ennen olet suojassa tuolta ilkeältä hirviöltä.
-syöpäsairaat lapset ovat laihoja ja ryppyisiä, tukka sojottaa joka ilman suuntaan. Kauheaa, onkohan oma lapsi enää edes söpö silloin? Tämä tukka-kysymys oli minulle aivan hirveä peikko, kun kuulin Neidin diagnoosin. Johan se poiki vallan myssykamppiksenkin.
-minua jännitti nähdä isompia kehitysvammaisia. Mitä jos en ymmärrä mitä he sanovat? Mitä minä voin jutella heidän kanssaan? Ööh - kävisikö vaikka ne ihan samat höpinät säästä ja maailman tapahtumista kuin kenen tahansa muun kanssa?
-Neidin diagnoosin varmistuttua meidän perheessä keskusteltiin paljon polkypyöristä. Mitä jos Neiti ei opi ajamaan polkupyörää? Niin tyhmälle kuin se nyt kuulostaakin. Tätä kyselimme ensitietopalaverissa ja eräältä äidiltä, joka kävi meidän kanssa synnytyssairaalassa juttelemassa.
-jännitin kovasti minkä näköinen Neiti on. Tiesimme siis jo raskausaikana. Ensimmäisen kerran, kun sain hänet vierelleni, etsin Down-piirteitä. Kyllähän ne siellä olivat, vaan hetkessä ne katosivat omissa silmissäni ja näin vain meidän suloisen vauvan.
-luulin, että Down-lapsoset eivät koskaan opi kävelemään ja he käyttävät vaippoja koko ikänsä.
-Neidin ollessa aivan vauva tarkkailin tuliko hymy tavistahdissa, mahtuiko vatsalta selälle kierähtäminen tavisaikatauluun. Alku mentiinkin aikataulussa ja kuvittelin Neidin olevan superDown. Neitihän ei paljoa jälkeen jää. Meillä kyllä opitaan hienosti kaikki ajallaan! Ihan varmasti! Nykyään en edes tiedä mitä tuon ikäisen taviksen "kuuluu" osata.
Aika on sopivasti kullannut muistot. Joudun oikein hakemaan tunteita, ajatuksia ja ennakkoluuloja tuolta ajalta. Mieheni kanssa yhdessä pohdittiin ja todettiin molempia vaivaavan valikoiva dementia. Armollista, sillä en halukaan muistaa tuon ajan tunnemyrskyjä ja vuoristorataa.
Aasin siltaa ei nyt irtoa aamun ensimmäisen kahvikupin ääressä, mutta tässä seuraava haaste:
Millaista kuvittelit äitiyden olevan? Onko arki vastannut haavekuviasi?
Hah haa, täällä toinen jonka vauva oli aikoinaan SuperDown :D Mulla se kyllä tuli siitäkin, että down oli mulle niiiin kova shokki, että kokoajan toivoin että se olisikin mosaiikki (=vähemmän vammainen) tai joku suuri ihme tapahtuisi ja down "parantuisi" tai että sairaala on tehnyt virheen verikokeen yhteydessä eikä siellä mitään ylimääräisiä kromosomeja olekaan :D
VastaaPoistaNyt ne huvittaa, mutta silloin aikoinaan kauhistutti.
Ja siis mulla oli paljon kokemuksia vammaisista, ihan lapsuudesta asti. Niitä ennakkoluuloja ja pelkoja vaan silti kummasti löytyy..