sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Äidin rakkaus

Aluksi ajattelin, että huh, mikä kysymys. Tuohon en osaa vastata. Mutta hetken aloillaan istuttuani avautui tuo rakkauden ääretön maailma.

Minun rakkauteni Neitiä kohtaan alkoi jo raskausaikana. Taustalla oli keskenmenoja ja alkuraskaus menikin enemmän ja vähemmän kaikenlaisten pelkojen vallassa. Olin suorastaan hysteerinen, tarkkailin jokaista kolotusta ja tuntemusta. Jos pahoinvointi hellitti hetkeksi, olin varma keskenmenosta.

Pääsimme kuin pääsimme niskapoimu-ultraan. Muistan kuinka valtava taakka putosi harteiltani nähdessäni pienen, pienen sykkeen. Tutum tutum, löi sydän. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin kylmä hiki jälleen kohota. Sairaanhoitaja istui hiljaa ja ultrasi. Hän mittasi ja mittasi, aina vain samaa kohtaa. Lopulta kuulimme sanat, jotka tiputtivat meidät rymisten alas: "Valitettavasti turvotusta on yli normaalin rajan.".

Alkoi tutkimusten rumba. Pyörimme tuossa myllyssä mukana, virran viemänä. Tunteet heilahtelivat ylös ja alas. Lopulta, noin viikolla 17, saimme tiedon. Neidillä on Downin syndrooma. Shokki oli musertava. Ei, ei näin voi käydä. Me olemme jo saaneet osamme. Kuitenkin, heti tuon uutisen kuultuani, tiesin etten pysty keskeyttämään raskautta. Pohdimme yhdessä asiaa, surffasimme netissä ja itkimme down-lasten valokuvien äärellä. Seuraavana aamuna mieheni sanoi: "Meidän tyttömme on sitten vähän erilainen."

Tuosta hetkestä alkoi rakkaus lastani kohtaan pikku hiljaa kasvamaan. Minulla oli vihdoinkin lupa nauttia raskaudesta. Meille tosiaankin oli tulossa vauva. Kasvava vatsa ja jatkuva ultrassa juokseminen lähensivät minua Neitiin. Tunsin liikkeet ja näin kolmen viikoin välein kuinka pienestä sintistä kehittyi ihan oikean ihmisen näköinen vauva.

Meidän neitimme syntyi myös kiireellisellä sektiolla ja kolme viikkoa etuaikaisena. Sektio ei ole synnytyksenä maailman rauhallisin tapahtuma. Ympärillä pyörii lääkäriä, kätilöä ja anestesia henkilökuntaa. Makasin paikallani ja tunsin kuinka jotain tapahtuu. Lopulta kuulin rääkäisyn ja lääkäri tokaisi: "Pieni, kiukkuinen neiti tuli.". Itse näin vain vilauksia Neidistä. Nenästä imettiin lapsivettä. Lastenlääkäri tarkasti välittömästi tytön. (Hätää ei ollut, mutta koska tiedettiin Downin syndroomasta, oli lastenlääkäri sektiossa paikalla.) Sitten Isi ja kätilö lähtivät Neidin kanssa pesulle ja punnitukselle. Minut kiikutettiin heräämöön.

Heräämössä olin kuin kissa pistoksissa. Odotin uutisia Neidistä. Lopulta sairaanhoitaja soitti miehelleni, että tuletkos kertomaan äidille kuulumiset. Minä olisin kiemurrellut jännityksestä, jollen olisi ollut puudutettu rinnasta varpaisiin. Strategiset mitat 3175 g ja 49 cm. Kaikki hyvin. Huokaisin helpotuksesta.

Neiti vietti kuitenkin ensimmäiset puolitoista vuorokautta valvotaosastolla. Minulla oli valtava ikävä hänen luokseen. Odotimme kumpikin malttamattomina "ruokinta-aikoja" jolloin saimme olla Neidin kanssa. Sektiohaavakaan ei sattunut hänen ollessa sylissä. Valvontaosaston oven sulkeutuessa takanani alkoi haavakin tykyttämään.

Kyllähän Neiti näytti vieraalle ensimmäisiä kertoja häntä katsellessa. Hän oli eri näköinen kuin olin kuvitellut. Vaikkakaan en osannut kunnolla kuvitella ulkonäköä raskausaikana. Mutta hyvin nopeasti tuo tunne hävisi ja hän oli maailman suloisin vauva. Ylpeänä pitelin häntä sylissä ja katselin silmiin, silitin hiuksia ja nuuskin vauvan tuoksua. Äitiys vain asettui minuun ja osasin vaistomaisesti vaipanvaihdot, lässyttelyt ja pusuttelut.

Tiesimme myös etukäteen Downin syndroomasta, joten meidän ei tarvinnut tuossa hetkessä sitä käsitellä. Alkushokki oli jo koettu. Meille syntyi pieni Neiti, ilman shokkidiagnooseja. Pystyimme tutustumaan rauhassa toisiimme ilman vanhempien päässä myllertävää kaaosta.

Varmastikin johtuen keskenmenoista ja hermoja raastavasta raskaudesta, minulla oli valtava kätkytkuoleman pelko. Pelkäsin, että tämä onni otetaan meiltä sittenkin pois. Neiti taisi nukkua tasan yhden yön kotona omassa sängyssä. Minä pompin tuon yön kurkkimassa onko kaikki hyvin. Seuraavana yönä hän muutti minun kainalooni ja nukkui siinä seuraavat seitsemän kuukautta.

Millaisia pelkoja sinulla liittyi yhteisen taipaleenne alkuun? Liittyikö kaikki keskosuuteen tai Downin syndroomaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti