torstai 28. lokakuuta 2010

saako tavis valittaa?

Yksinkertainen vastaus; tottakai saa!

Koska kuten aiemminkin totesin, elämä on sitä, millaisten lasien takaa sitä joutuu/saa katsella. Arkielämässä se arki on väsyttävää, kaikkien ohjelmiensa kanssa. Ilman suurempia vaikeuksia, se normaali kotiarki on ihan riittävän kuluttavaa. Toinen, mikä tähän ajatteluun tukee on se, että vaikeuksia ja jaksamista on paha verrata.

Hetket, jolloin minua korpeaa ''tavis'' - vanhemman valittaminen, on niitä jolloin valittaja ei tajua perspektiiviä. Näitä onneksi on tosi harvoin. Kun perusterve lapsi sairastaa sen yhden korvatulehduksen ja äiti kitisee, että kuinka raskasta se on, voi minun olla vaikea ymmärtää sitä kokonaisvaltaista fiilistä. Tottakai se väsymys ja huoli on siinä hetkessä realismia, eikä sen toisen väsymys ole omaani arvottomampaa. Mutta siinä hetkessä aukeaa se näköala ja perspektiivi. 

Ahdistavimpana olen kokenut kommentit ''ole vain onnellinen kun teidän poika ei vielä konttaa/kävele/juokse'' - siinä vaiheessa kun tavisperheessä valitetaan lapsen toiminnallisuudesta, alan nähdä punaista. On ihan varmasti raskasta vahdata joka paikkaa ja kävellä lapsen perässä - mutta minulle se on iso asia. Meillä odotetaan jokaista motorista edistysaskelta kuin kuuta nousevaa, odotetaan lähteekö lapsi kaksivuotiaana kävelemään. Moni totesi Nappulan opetellessa konttaamista ja seisomaannousua, että tulee vielä se päivä jolloin totean että ei ois tarvinnut noi nopeasti oppia. Kertoa voin, että tuota päivää ei ole tullut. Meiltä lentää kaikilta tasoilta tavarat ja lapsi yltää yllättävän hyvin kaikkialle - mutta muo ei pätkääkään harmita!

Usein kysymys ei ole arjen marmatuksen kuulemisesta, vaan siitä nimenomaisesta tavasta jolla se sanotaan. Koska sanoa voi niin moneen eri tapaan. Oman arjen raskautta saa ja pitääkin purkaa, koska arki kaikkinensa on myös subjektiivinen kokemus. Aina on niitä joiden elo on raskaampaa ja aina on niitä, että vaikka vierestä katsoen hengästyttää seurata eloa - kokevat he arkensa keskiketterän leppoisaksi.

Minun nuoruudessa ei ollut lounastunteja. Minun nuoruudessa herättiin aamulla kukonlaulun aikaan, syötiin kukko ja mentiin töihin. Ja sillä ruualla pärjättiin talven yli, paiskittiin hommia yötä päivää ja mentiin nukkumaan vasta, kun uusi kukko oli ehtinyt kasvaa kiekumisikään.
 -Rauno Repomies, Pasila-



Mitkä on olleet niitä sanomisia, mitkä korpeavat eniten?

10 kommenttia:

  1. Täällä yks, joka koittaa nyt kieli keskellä suuta kommentoida ekaa kertaa :)

    Tavislapsen hyvinkin tavallisena vanhempana puolustan minäkin oikeuttani valittaa. Onneks säkin sitä puolustit! Väsymys ja kettuuntuminen ovat subjektiivisia tunteita, jokainen kokee niitä omista lähtökohdistaan käsin. Jokaiselle meistä löytyisi verrokkikohde maailmasta jolla menee tasan varmasti paljon huonommin, mutta ei se silti tarkoita sitä ettäkö siinä omassa maailmanlopussaan pystyisi siitä kauheasti välittämään. Itse en ainakaan ole niin jalo ;) Kun vituttaa ja on vaikeaa, niin buddha soikoon se sitä on, olkoon KUINKA "helppo" tavislapsi tahansa kyseessä. Kyllä arki väsyttää ja nujertaa meistä jokaisen joskus.

    Tottakai sitä välillä pistää asioita ruotuun, ottaa niihin perspektiiviä. Miettii, miten kiitollinen saa olla ja nolottaa oma valittaminen. Mutta noin pystyy ajattelemaan yleensä vain niinä hyvinä hetkinä :) Huonoina hetkinä tilannetta ei pelasta mikään. Uskoakseni se menee näin ihan meillä kaikilla vanhemmilla, lastemme erityisyyksiä ja erikoisuuksia erittelemättä: kun menee hyvin, on kivaa, ja kun menee huonosti, ei oo kivvaa. Aiheet ja syyt vaan (välillä) eroaa, mutta samoilla aalloilla tässä kaiketi kuitenkin keinutaan.

    Pus pus!

    ...olihan se kieli riittävän keskellä suuta, olihan...

    VastaaPoista
  2. Hienoa, keskustelua! Sitähän me tällä haemme. Avaamme aiheita, ajateltavaa itsellemme ja muille.

    Anniina: oikein hienosti oli kieli keskellä suuta ;)

    Minäpä luulen saaneeni kiinni Piukun pointin. Eli mitä tuolla perspektiivillä tarkoitetaan. Ei sitä, että kakan kaatuessa niskaan ja kaiken ketuttaessa hiusjuuria myöten, tarvitsee ajatella jollain menevän huonommin. Vaan, että vaikkapa tässä meidän tilanteessa, Neidin käydessä läpi syöpähoitoja, ei tulla minua lohduttamaan: "Kyllä minä ymmärrän kun meidän Pertilläkin oli kerran korvatulehdus." Tuo korvatulehduksen vertaaminen syöpähoitoihin tuntuu lähinnä kettuilulta.

    Pertin korvatulehdus on taatusti ollut rankkaa ja se sitä saa ollakin. Mutta painitaan niin eri luokan vakavuudessa syövän kanssa, että tuolla korvatulehduksella ei kannata tulla syöpäsairaan lapsen äitä lohduttamaan. Hänen itkiessä lapsen sairastamisen rankkuudesta.

    Osasinko mitenkään avata asiaa?

    Jokainen elää omaa elämäänsä 100% ja silloin murheet ja ongelmat ovat 100% itselleen. Ei niitä tarvitse puolustella tai hakea niille oikeutusta. Mutta kaiken purkamiselle on aikansa ja paikkansa. Sitä minä haen.

    VastaaPoista
  3. Huih, osasit todellakin avata! Toivottavasti sulle ei jäänyt sellaista oloa että mä vertasin omia seinään-päätä-hakkaus-hetkiäni teidän tällä hetkellä läpikäymiin syöpähoitoihin - ei sentään. Puhutaan ihan eri mittaluokan asioista, todellakin sen tiedostan <3 Enkä missään nimessä toivo kenenkään olevan niin urpo, että alkaa teille purnaamaan korvatulehduksesta tai mustasta varpaankynnestä kun puhe kääntyy lapsenne syöpähoitoihin.

    Uskoakseni ymmärsin Piukunkin pointin, ja Piuku oikeastaan sanoikin kaiken saman mitä minä ekassa kommentissani :) Omassa kommentissani viittaan enemmänkin sellaseen äidin väsymykseen ja veto pois -fiilikseen, siihen sellaseen arjen tahmeuteen jota kaikki kokevat joskus ja joka ei ole riippuvainen lapsen sairaudesta. Silloin ainakin ite olen taipuvainen valittamaan, itkemään ja purnaamaan, ja itsekkäästi tietty olen sitä mieltä että saankin niin tehdä ;) Enkä siis tosiaan väitä niinäkään hetkinä että mulla ois rankempaa kuin kellään muulla, kunhan piehtaroin omassa surussani niin itsesäälissä vain parhaiten voi.



    Itselläkin on muuten omakohtaisia kokemuksia siitä, miten vähättelevältä voi surun hetkellä tuntua joidenkin ihmisten kommentit. Olin juuri saanut keskenmenon, kun anoppini tuli käymään. Hänelle oli ilmoitettu asiasta, mutta pienelläkään sanalla tai eleellä hän ei osoittanut myötätuntoaan - mutta valitti vuolaasti miten hänellä oli toinen silmä miltei muurautunut umpeen silmätulehduksen vuoksi. Uskoakseni tunsin sillä hetkellä joitain samoja fiiliksiä kuin sinä sillä hetkellä, kun tyttönne syöpähoidoista puhuttaessa joku kertoo Pertin korvatulehduksesta ja sen raskaudesta... huooh :/ Kaikilla ihmisillä ei oo empatiakykyä.

    VastaaPoista
  4. Pitää vielä sanoa, että siinä omassa itsesäälissä piehtarointi on välillä ah-niin-ihanan terapeuttista. Itkeä niin että päivänvalo ei luomien läpi paista, maata lattialla sykkyrässä uikuttamassa. Kun on kokenut sellaisen ''totaalimeltdownin'' jaksaa taas kummasti kohti uutta päivää. Ja ah Nannis murusein, sun anoppi on jotain eeppisen kamalaa...

    Ihanaa että oot mukana tässä pohtimassa! Tervetuloa lämpimästi :)

    VastaaPoista
  5. Tulin tänne komppailemaan kun olette molemmat osuneet niin naulan kantaan. Itse harrastan tätä "aina-on-joku-jolla-asiat-on-huonommin"-filosofointia säännöllisesti ja ajattelen että en ole oikeutettu tuntemaan elämääni raskaaksi. Vaikka näinhän asia ei juuri ole! Kaikki äidit, katsomatta juuri siihen erityisyyteen minkä Anniinakin mainitsi, ovat oikeutettuja omiin tunteisiinsa ja myöskin siihen väsymykseen. Nyt varmaan alan jo toistaa tänne kirjoitettuakin, piti vain jotain sanoa kun tuli niin vahvoja ahaaa-elämyksiä :D

    VastaaPoista
  6. Ihnunata Laura, tervetuloa mukaan! Tää blogi on oikeasti jotain uskomatonta, vaikka lähti maratonpuhelusta ja aviopierusta! HieNOooo!

    VastaaPoista
  7. Laura: kertaus on opintojen äiti ;) Tervetuloa joukkoon keskustelemaan.

    Anniina: älä pelkää, en ajatellut sinun vertaavan. Kyllä täälläkin päässä enimmäkseen märistään tiskeista, kasvavasta pyykkivuoresta ja naapurin pienestä kiukkuisesta koirasta ;)

    Arki on raskasta kaikissa pienten lasten perheissä. Ei tietenkään koko aikaa, mutta kuitenkin. Siihen ei tarvita mitään erityisyyksiä tms. Muutaman kuukauden univelat riittää pohjaksi :)

    VastaaPoista
  8. Mä oon kymmenen minuuttia Piukua hitaampi ;) Hahaa, huono puujalkaletkautus.

    VastaaPoista
  9. Valittaminen on tosi terapeuttista eikä ketään saa kieltää purkamasta tunteitaan.

    Minusta kaikkein kenkuimpia kommentteja ovat sellaiset, joissa yritetään hakemalla hakea hyviä puolia siitä, että lapsen kehityksessä on ongelmia. Tuo "kyllä sinä vielä toivoisit, että se ei juoksisi" oli tästä mainio esimerkki. Minulle samaa asiaa kommentoi neuvolan th tosi kivasti, kun esikoisen liikkeellelähtö viipyi, lupasi lapsen vielä juoksevan.

    Joskus minä kyllä toivon, että kuopus olisi vähän rauhallisempi tapaus, enemmän esikoisen kaltainen. Sitten muistan taas, että kohta mennään esikoisen kanssa toimintaterapiaan ja muistan iloita kuopuksen vilkkaudesta.

    VastaaPoista
  10. Riitta se kolautti naulan kantaan; lohdutteluyritykset joissa yritetään paikata kehityksen/terveyden tilaa, ovat suoraan arsesta!

    VastaaPoista