tiistai 9. marraskuuta 2010

Tavisarki?

En oikein osaa romantisoida tavisarkea - uskon vakaasti että se on pääpiirteittäin samaa arkea kuin meillä. Mutta se elo eroaa  siinä, että tavisperheen tenava kävelee jo parivuotiaana, lusikoi ruokaa itse edes jossain mittakaavassa, puhua höpöttelee jotakin sekä on ylipäätänsä monimuotoisemmin puuhasteleva tapaus.

Meidän arjessa nimittäin raskautta tekee juuri sama, kuin mitä Nipsu mainitsi; pää ja kaipuu olisi taviskaksivuotiaan, mutta motoriikka ja kommunikaatiokanava ei tule samaan tahtiin.

Meillä on arjessa myös jatkuvasti mukana avustaja, terapeutit, palaverit, kelto, sossu, polikäynnit ja monet muut ylimääräiset riennot. Rehellisesti, ei kulu viikkoakaan niin etteikö meillä olisi jotain siihen erityisyyteen liittyvää menoa. Helpotusta arkeen kuitenkin on tuonut päiväkoti, jossa muksun terapiat nykyisellään pyörii.

Erityistä on myös nämä meidän syömisongelmat. Jotta voisin koputella puuta, totean hiljaisen varovasti että pöperöinnissä on menty valtavan paljon eteenpäin. Painokin on noussut ja oksentelu vähentynyt (ja se joka nyt tulee ohjeistamaan että pennulla on refluksi - voi olla ihan hissunhiljaa. Ei ole, ei). Nyt on jopa ruokia jotka maistuvat ja karjalanpaisti on sellainen luottopöperö viilin lisäksi. On ainakin jotain mikä putoaa! Tämän lisäksi lapsi rakastaa ylitse kaiken kahvia (!!!) - aina kun jollain on kahvikuppi kourassa, konttaa kakara viereen viittomaan innokkaasti ''haluan''. Tainnut saada mammanmaidossa jo tuon kahvikärpäsen pureman.

Tavisarki näyttäytyy minun silmissäni ehkä omalla tapaa helpommalta - mutta toisaalta yhtä haasteelliselta. Iso apu on nimittäin siitä, että lapsi osaa kävellä ja sitä kautta tutkia maailmaa. Ulkoleikitkin sujuvat varmasti paremmin tuolloin. Tavislapsiperheen arjen ainoa ennakkoluulo on ehkä se, että arvostavatko tavisarkea elävät sitä omaa eloaan - ehkä molempien pitäisi vaihtaa paikkaa toistensa kenkiin hetkeksi?

Kenen kanssa sinä vaihtaisit päiväksi arkeasi, jos saisit valita?

6 kommenttia:

  1. Hei mie en muuta kommentoi kun että meidän poika rakastaa kahvia ja haluaisi sitä aina, kun isi juo. Tosin ei kyllä anneta kuin lusikallisia. Mutta kyllä ihmetyttää, että miten se voi olla niin hyvä tuollaisen taaperoisen mielestä :D.

    VastaaPoista
  2. Olet erinomaisen oikeassa tuosta kävelemisestä. Kun se taito tulee, arki helpottuu kummasti.

    Onko sinulla käsityst siitä, mitä se oksentelu on? Meinaan meidän esikoisellamme on myös oksu ollut aina herkässä enkä myöskään usko, että se ainakaan refluksia olisi. Oma kotitekoinen diagnoosi on ollut isohkot kitarisat, tai sitten vain herkkä kurkunpää, tms. Myös pahempi raivari päättyi vielä keväällä oksentamiseen (saattaisi päättyä nykyäänkin, mutta erityisryhmässä häneen osataan suhtautua niin, ettei hän ole mennyt kertaakaan niin pahasti suunniltaan raivosta). Ei tuo ole syömistä haitannut samassa mittakaavassa kuin teillä, mutta selvä ero on kuopukseen, joka ei oksenna kuin mahataudissa.

    VastaaPoista
  3. Riitta, risathan ne, mehän ootellaan sitä aikaa sinne leikkaukseen. Kaikki knöölit jää nieluun jumiin ja yrpelö lentää. Tämän lisäksi suun ja nielun herkkyys.

    VastaaPoista
  4. Just, se vain oli jännä, että viime kevään kuntoutuspalaverissa joku (olisiko ollut kelto) kysyi, onko lapsella kenties ollut refluksia. Olin aikas yllättynyt koko kysymyksestä.

    Minä en ole koko asiaa pitänyt kovinkaan kummallisena, koska molemmilla vanhemmilla on myös oksu melko herkässä. Ennen omia lapsia ei olisi ollut puhettakaan, että olisin kenenkään toisen oksennusta siivonnut. Esikoinen tuntuu olevan samanlainen herkkis: kesällä jäi miestenvessassa käymättä, koska siellä haisi ja häntä alkoi yököttää. Onneksi noin pieni voi vielä pahennusta herättämättä käydä naistenvessassa.

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoinen postaus jällehen kerran.
    Verrattuna siihen arsenaaliin jota tekin arjessanne pyöritätte, oon todellakin samaa mieltä että meidän tavisarki on paljon helpompaa. Enpä osaa aavistaakaan minkälaista tuo on, tuo kaikki. Tai millaista on Nipsun ja prinsessan arki totaalieristyksissä vakavan sairauden keralla. Mennään sellaiselle alueelle, josta mä en tiedä mitään, ja johon verrattuna mä elän kultalusikka suussa.

    Mutta saanks mäkin vastata tohon, että kenen kanssa vaihtaisin paikkaa jos voisin? No, sellaisten kanssa, jotka raskautuu nipsnaps. Ois niin mahottoman uskomatonta tietää, miltä tuntuisi raskautua samantien kun päättää haluta lapsen. Ehkä tämä oma tausta vaikuttaa mun kohdalla siihen arjen arvostamiseenkin: koska lapsen saaminen ei käynyt ihan kuten elokuvissa, arvostan suuresti tätä (tavallista) arkea lapsen kanssa. Koen olevani onnekas kaikinpuolin. Kärsimys ei mielestäni kyllä muuten millään lailla ketään jalosta, mutta omaan pääkoppaan se on iskostanut sen ettei asioita voi pitää itsestäänselvyyksinä. Totta kai ymmärrän olla kiitollinen siitäkin, että arkemme on niin perinjuurin tavallista ja kuitenkin melkoisen helppoa, mutta ennenkaikkea olen kiitollinen siitä, että saan tätä lapsiarkea elää.

    VastaaPoista
  6. Jumiuduin lukemaan näitä tekstejä, kun Riia-Ruun blogista tänne eksyin :)
    Itsekin "melkein-erityislapsen" äiti. Vesipää oli, vai oliko, se jää arvoitukseksi. Leikkaukseen oltiin jo menossa, mutta tuo viheliäinen korvatulehduskierre siltä pelasti siinä hetkessä ja ehkä sitten ikuisiksi ajoiksi. Nyt ovat korvatulehdukset loppuneen. Samaten kuin se koko ensimmäisen vuoden kestänyt uuvuttava oksentaminen. Mitä lie sekään sitten oli. Pojalla on nyt ikää 3,5v ja nyt elämme vihdoin sitä tavisarkea. Ei enää jatkuvaa kontrollointia joka paikassa.
    Nyt vain sitten valtava tuska pikkukakkosen haikailun kanssa. Tätä tuskaa kestänyt jo melkein kaksi vuotta. Ehkä nuo hoidot sitten joskus toivotun tulokset tuottavat, ehkä ei.
    Sitä ennen piti hoitaa kohdunkaulansyöpä "pois alta".
    Elämä on niin paljon.
    Se on niin paljon erilaisia asioita erilaisilla ihmisillä. Toisella on erityislapsi, toinen ei saa lasta lainkaan, toisella on syöpä, toinen ei saa rakkautta, jota niin kipeästi kaipaa. Keneltä tahansa kun kysyy "mitä sulle kuuluu", niin kyllä sieltä alkaa tarinoita tulla. Olen ottanut tämän vähän niinkuin tavaksi. Kerätä tarinoita. Niitä on paljon.
    Onneksi maailmassa on myös paljon onnellisuutta. Ja onneksi se tuntuu siltä, että yksi onnen aihe peittää alleen ainakin seitsemän murhetta.

    En nyt edes tietä mitä yritän sanoa :) Sormet vain alkoivat kirjoittaa :)

    Voimia arkeenne äitikollegat <3

    VastaaPoista