perjantai 12. marraskuuta 2010

Pikkukakkonen?

Voi että. Aihe on kipeä, pelottava ja aiheuttaa todella sekavia tunteita.

Ensinnäkin, tässä ensimmäisessä raskaudessa osasin pelätä lähes kaikkea muuta, paitsi pikkukeskosuutta tai Downin syndroomaa. Alusta asti mietin, että minkä vuoksi juuri meille suotaisiin tavislapsi, koska maailmassa on niin paljon erityisyyttä - tunteet tulivat jostain alitajunnasta. Niin vain me saimme oman pikkuisen, aivan erityisen.

Toista lasta on sekä haaveiltu että pelätty. Tunteet ovat edelleenkin pelottavassa kauhun tasapainossa. Miten sitä ikinä pystyisikään suhtautumaan tavisraskauteen - keskosuus kummittelee niin kovin mielessä. Miten ikinä sitä uskaltaisi luottaa, että syntyvä lapsi olisi ns. tavallinen? Meillä on monta muuta lottoa tarjolla - niistä arvoista kun tämä Down on parhaasta päästä! Entä sitten tissikasvaimeni, terveyteni? Mitä jos homma ei mene niinkuin romanttisessa komediassa vaan elokuvan sävy onkin tositapahtumiin perustuva koskettava draama?

Välillä kauhistuttaa, miten röyhkeästi puolitutut ja ventovieraat tiedustelevat koska se kakkonen tulee. Enään en voi vastata nasevasti, että katotaan mitä saadaan aikaan rintakasvainleikkauksen jälkeen. Kuulee ohjeita, mikä on parasta aikaa - ihmiset eivät tunnu käsittävän että ainakaan minun maailmassani niitä lapsia ei vain tehdä, ne nimittäin saadaan.

Jokaisella on myös ohje, miten hedelmöittäminen tulee tapahtua; syö sitä, tehkää näin, tuolleen saat pojan, tehkää pian jne... Toivotaan tyttöä, poikaa, kaksosia tai tervettä lasta. Terveen lapsen toive on normaali, mutta tämä äiti tietää että terveys on niin suhteellinen käsite. Riittää, että lapsi on hyvinvoiva. Keskenmeno, lapsettomuus, kohtukuolema. Niitä pelottavia asioita on niin paljon.

Olen todennut, että välillä pitää heittäytyä elämässä virran vietäväksi - yritän suhtautua ajatukseen lapsista mahdollisimman avoimesti, suuntaan jos toiseen. Ihana työtoverini totesi kerran, että se ei ole muiden pohdittavissa, koska sen seuraavan lapsen aika on; te tiedätte itse milloin ja lopputulemasta ei tiedä kukaan ennen kuin sen aika on. Muutama historiamme tunteva ystävämmekin on ärähtänyt minun läsnäollessa yliuteliaille tenttaajille; ja voi että kun se on tuntunut hyvälle!

Mitkä on olleet parhaat ja pahimmat palat näistä tenttaajista? 

5 kommenttia:

  1. Onko pelko toisesta lapsesta myös alitajuista pelkoa siitä, että 1. lapsi jää vähemmälle huomiolle? Kysymys askarruttaa varmaan kaikkia nuoria/nuorehkoja henkilöitä.
    - Yksilö, persoona huolimatta mahd. vajaavaisuuksista, jotka voivat olla myös rikkaus. Ei kai toista lasta tehdä korvaamaan ketään, muotit ovat erilaiset geenit yhteiset.

    VastaaPoista
  2. Jos saan kommentoida, niin minusta kaikkein pahimpia on ne "luomuihmeestä kommentoijat". Siis ihan oikeasti, jos kauniisti yrität pikkukakkosen kommentoijille sanoa ettei asia ole meille itsestään selvä, eikä oikeastaan mahdollinenkaan, niin jopa aina löytyy siskoa tai kaveria, joka on hoitojen jälkeen saanut sen luomuihmeen!

    Joo, tiedän hyvää tarkoittavat varmaankin, mutta en nyt viitsi ihan jokaiselle alkaa selittämään ettei se nyt ihan oikeasti ole meillä mahdollista. Ja auta armias, jos sanot noin, niin miten sitä aletaan vakuuttamaan miten vaikeaa se oli sillä siskollakin tai kaverilla... En vain jaksa/viitsi selitellä aina ventovieraille ettei yhdellä tyhjään puristetulla munasarjalla pitkälle pötkitä... ;)

    Nykyään vain hymyilen pikkukakkosen kysyjille ja olen hiljaa. Pääsee helpommalla.

    VastaaPoista
  3. Puuhis: tai tullaan neuvomaan, että lakkaa stressaamasta, niin kyllä tulet raskaaksi.... Se olis helppoa, jos olis siitä kiinni.

    VastaaPoista
  4. Lapsettomuuden kokemus on siitä jännä, että moni kokee tosi raskaana jo pienetkin vaikeudet ja hakeutuu herkästi lääkäriin. Siksi näitä "luomuihmeitä" tuntuu riittävän. Vaikka ihmehän se lapsi aina on - tuli helposti tai vaikeimman kautta.

    Kaikkein tungettelevimman kyselijän sain hiljaiseksi tokaisemalla (tapahtumapaikkana kirkko), että vastahan sitä taas eilen illalla lasta tehtiin; haluaako hän kuulla tarkempia yksityiskohtia. Ei sitten halunnut. ;-)

    VastaaPoista
  5. Minäkin pelkäsin ensinmäisessä raskaudessa kaikkea muuta paitsi pikkukeskosuutta. Minä jopa olin miettinyt down-mahdollisuutta, sillä 14 vuotta nuorempi pikkusiskoni piti aikanaan 90 prosentin varmuudella olla down-lapsi, mutta toisin kävi. Nyt pelkoni ovat taas aivan jotain muuta. Meillä ei tosin onneksi kukaan vielä kysele perheenlisäyksestä. Ehkä muutkin uskovat että oli raskasta ensinmäisen kanssa. Alussa tosin moni kyseli riskejä ja syitä ja oliko vika minussa/ kropassani. Se tuntui pahalta. Enkä haluaisi yksityisasioitani kaikille kertoa.

    VastaaPoista