Minulle erityinen äitimyytti näyttäytyy oletuksena siitä, että minut nimetään vahvaksi. Olen ympäristön mielipiteenä vahva, koska olen iloinen, tavallinen ja toimelias tyyppi. Yleisölle tiedoksi; en ole vahva. Olen tavallinen, tavallisina iloinani ja suruinani.
Erityisen äitimyytin kärjistettynä rakenteena on mielestäni useinmiten kaksi perustyyppiä: Äiti A joka on raivoisa taistelija joka muistaa kertoa miten raskasta elämä on. Äiti B taasen on yltiöpositiivinen joka kertoo että arki sujuu vasemmalla kädellä, samalla kun oikealla leipoo pullaa. Näiden kahden äidin välimaastoon sijoittuukin sitten lähes jokainen erityislapsen äiti.
Itse olen myös tämän blogin kirjoittajana asemassa, jossa tahdon tehdä selväksi että meidän arki on tavallista, tunteeni ovat tavallisia, jaksamiseni on tavallista ja oikeastaan - olemme aivan tavallisia ihmisiä. Toisina päivinä kuppi keikkaa nurin pienestäkin, yhtenä päivänä jaksan mainiosti vaikeatkin vastoinkäymiset.
Mutta ehkä se viitta, joka harteilleni asetetaan tulee kaikesta; monta monituista kertaa läheiseni ja sukulaiseni kertovat, kuinka olen vahva, kuinka minun täytyy jaksaa auttaa ja tukea. Uskoinkin tuohon jo monta vuotta, mutta viimevuodet ovat alkaneet siperian tavoin opettaa. En ole ammatiltani perheterapeutti, psykologi, lääkäri tai diplomaatti. Minun ei tarvitse tasoitella toisten tunteita ja näkökulmia, minun ei tarvitse jaksaa tukea muita. Ei varsinkaan, kun tuntuu ettei minua ole jaksettu tukea silloin, kun tarvitsin sitä eniten; enkä sano sitä katkerana, vaan totean ettei minun tarvitse jaksaa olla yli-ihminen.
Erityisen äidin harteille asetetaan myös tietty sorvattu rooli. Perjantain luennolla perheterapeutti kertoi, että erään erityislapsen perheen isä oli laskenut että ensimmäisenä vuotena heihin otti 80 kertaa yhtettä eri ammattikunnan edustajia. Kun perheeseen syntyy erityinen lapsi, meidän otteemme omasta elämän ruorista irroitetaan ja yhteiskunta aloittaa sanelemaan arkemme, rutiinimme, tunteemme ja tulevaisuutemme. Joku muu tarttuu laivan ruoriin, mutta ohjaa eri suuntaan kuin minne itse toivomme. Muut saattavat sanoittaa suoraan, miltä meistä tuntuu. Kätilö-opistolla sosiaalityöntekijä sanoi, että itke vaan kun et saanut tervettä lasta. Taitaa olla sanomattakin selvää, että meinasin toivottaa eukon alimpaan helvettiin - kuitenkin olin niin ällistynyt siitä että joku kehtaa määrätä tunteeni. Koin, että nimenomaan saimme terveen lapsen keskosuudesta huolimatta; meillä ei ollut rakennepoikkeamia.
Me taas yritämme parhaamme mukaan pyristellä irti tuosta väkipakolla tungettavasta roolista. Me haluamme olla ensisijaisesti perhe, joka dynamiikkaan kuuluu se että lapsi on erityinen. Mutta - se ei ole lapsemme - tai perheemme, koko rooli. Meille, ensisijaisesti, meidän lapsemme on meidän lapsi - ei vammainen, ei kehari, ei avuntarvitsija, ei muu kuin lapsi. Kaikki tuo ekstra tulee vain pienenä hippuna perheemme roolikartassa.
Perinteinen äitimyytti luo kuvaa uhrautuvasta, ymmärtävästä, pitkäpinnaisesta, huushollaavasta, lempeästä äidistä. Äidin tulee jaksaa ja kyetä asettamaan kaikki omat tarpeensa kakkossijalle muiden tarpeiden akselilla. Minä sanoudun täysin irti siitä.
Minä tarvisen yksinäisyyttä, hiljaisuutta, rauhaa, lapsetonta aikaa, punaviiniä, suklaata, itkua, naurua, pelkoa ja rohkeutta. Tarvitsen yhä edelleen ja vieläkin enemmän sitä kaikkea, mitä elämääni kuului ennen lasta. Ennen erityislasta. Ennen sitä, kun meistä tuli lapsiperhe. Erityisvahvan erityislapsiperheen roolista sanoudun irti täysin - olen tavalline. Kun kävelet kadulla minua vastaan, ei minusta loista mikään pyhimyskehä tai otsassani ei lue että erityinen äiti. En myöskään näytä rikkikulahtaneelta tai viimeisen päälle huolitellulta. Olen se, joka istuu vieressäsi raitiovaunussa etkä ikinä arvaakkaan, kuinka monta roolia minulla elämässäni onkaan!
Kuinka tuli minusta nuoresta naisesta huushollin yleiskone.
Olen vuoroin tiskirätti, pölynimuri
tai moppi.
Siinä välissä olen kokki, lastenhoitaja ja
viisas vaimo.
Toivomuksesta olen tyhmä vaimo ja
autonkuljettaja.
Organisaattorista muunnun puhelinvastaajaksi ja
yömyöhällä kiihkeäksi rakastajaksi.
(Kirjoittaja tuntematon)
Mikä on mielestäsi parasta ja pahinta äitiroolissasi?
Minusta on tullut erityislapsen äiti ihan toisella tavalla kuin teistä. Minulle on ollut pitkään selvää, että esikoisen kanssa moni asia menee vähän eri tavalla kuin lapsilla yleensä. Kun pahimman tahtoiän kuohunnan piti olla ohi, tähän alettiin lopultakin myös päiväkodissa kiinnittää huomiota. Sitä tajuttiin, että hänhän on pian eskari-iässä ja vaikka järjenjuoksussa ei ole mitään vikaa, lapsi vaikuttaa jopa ikäistään vanhemmalta, niin moni käytännön asia takkuaa. Koulussa ei oikein riitä, että on fiksu; pitää myös osata pukeutua ja riisuutua reippaasti ja pärjätä välitunnilla toisten lasten kanssa. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän aloitti tänä syksynä päiväkodin integroidussa erityisryhmässä. Lääkärinlausunnossa lukee "vähän autismin kirjoon viittaavaa".
VastaaPoistaKun lapsen erityisyys alkaa käydä ilmi vasta leikki-iässä, niin "yhteiskunta" automaattisesti alkaa epäillä, että vanhemmuudessa on jotain vikaa. Ensimmäinen kontakti keltoon oli se, että hän jätti soittopyynnön ja piti puhelimessa parin tunnin monologin, jossa antoi kasvatusohjeita. Siinä ei tullut yhtään mitään uutta, useimmat ohjeet oli kokeiltu, osa havaittu toimiviksi, osa huonoiksi. Kysyin useamman kerran, epäileekö hän lapsessani jotain erityisyyttä, mutten saanut siihen vastaukseksi kuin jotain epämääräistä mutinaa. Soitin siitä sitten neuvolaan ja th varasi heti ajan lastenlääkärille. Tämä ei antanut kasvatusohjeita, vaan käski olla piittaamatta perheen ulkopuolelta tulevista kasvatusohjeista. Kerroin tämän päiväkodissa.
Silloin kun me miehen kanssa olimme lapsia, 70-luvulla, ei tällaisista erityisyyksistä vielä mitään oikein tiedetty. Olemmekin miehen kanssa jutelleet, että moni asia olisi meille aikoinaan ollut helpompaa, jos olisimme lapsena saaneet samanlaista tukea, mitä esikoinen nyt saa. Neuvolan täti ilmaisi tämän nätisti, että "lapsi sopii hyvin perheeseensä". Mutta eihän tätä saa sanoa. Se nyt vielä, että perheessä on erityislapsi, mutta että aikuinen olisi yhtä lailla erityinen. Tässä elämäntilanteessa, kun elämän puitteet ovat kunnossa, oman erityisyyden tunnistaminen ei enää merkkaa muuta kuin jonkinlaista itsetuntemuksen parantumista. Sitä lopultakin antaa itselleen luvan olla sellainen kuin on.
Nämä teidän tuntemuksenne ulkopuolisten antamista rooleista kuulostavat tutuilta. Olen aika varovainen sen suhteen, kerronko lapseni erityisyydestä vaiko enkö, koska se ei näy päälle. Joissakin tilanteissa se auttaa, kun lapsen käytökselle on selitys, mutta toisaalta lapselta saatetaan sietää liikaakin ja odottaa liian vähän. Tai sitten ajatellaan, että äiti se vain selittelee, lapsi on vain huonostikasvatettu.
Minä kirjoittelin pitkään aktiivisesti yhdelle vauvapalstalle (Piuku tietää minut sieltä), mutta lopetin viime kesänä kokonaan. Pääsin kyllä käymään monia hyviä keskusteluja toisten samanlaisten lasten äitien kanssa, mutta samalla tuli kiintiö täyteen, mitä tulee huonoihin kasvatusneuvoihin, vanhemmuuteni arvosteluun tai arvostelukykyni epäilyyn. Ihan liian moni tuntuu uskovan, että autismin kirjoon liittyvät piirteet katoaisivat lapsesta, jos vain pitäisi kovempaa kuria. Tosiasiassa se vain voimistaa niitä ja tekee arjesta sietämätöntä.
Olen itse miettinyt, että olen siinä mielessä "onnellisessa" asemassa, että Neidin diagnoosi on ollut selvä heti syntymästä lähtien. Olemme päässeet tukitoimien ja -palveluiden äärelle heti. Myöskään meidän ei ole tarvinnut kokea tuota, että kyseenalaistetaan vanhemmuutta lapsen erityisyyden takia. Olen kuullut samaa myös muualta, vanhempien kasvatusta on epäilty.
VastaaPoistaDownin syndrooman ikävä kyllä useimmat huomaavat. Minäkin koen, että lapselta saatetaan tuon takia odottaa liian vähän. Autetaan heti, ei anneta itse yrittää. Oletetaan heti tyhmemmäksi, vauvatetaan.
Keskustelupalstat ovat monesti kuin villi länsi. Niissä on niin kovin helppo neuvoa ja olla besserwisser. Kasvotusten ihmiset eivät samallalailla kehtaa sanoa asioita ja kommentoida. Ne voivat olla suurena vertaistukena, mutta ne voivat olla myös aika tylyjä.
Meidän kohdallamme tuosta vanhemmuuden kyseenalaistamisesta ei seurannut ajanhukkaa ja kenkutusta suurempaa vahinkoa. Voin silti kuvitella, miten joku omasta vanhemmuudestaan epävarmempi äiti tai isä tuosta ottaa itseensä, masentuu tai jopa kohtelee kaltoin lastaan, joka ei tottele, vaikka kuinka kuria koventaa. Erityisen ikävä tilanne on niissä perheissä, joissa äiti on ihan oikeastikin masentunut tai kun perheessä on muita ongelmia, mutta lapsen oireilun takana on erityisyys eikä ainakaan perheen tilanne. Silloin oikeiden tukitoimien aloittaminen lapselle viivästyy, kun vain "tuetaan vanhemmuutta".
VastaaPoistaSekään ei ole mitenkään tavatonta, että lapsen tunnistamaton erityisyys poikii perheeseen muita ongelmia, kun vanhemmat väsyvät, ja sitten hoidetaan vain näitä muita ongelmia, mutta se pohjimmainen ongelma jätetään hoitamatta.
Alan jäädä koukkuun tähän teidän blogiinne, niin hyvin osaatte kirjoittaa ajatuksianne ja tunteitanne! :)
VastaaPoistaTervetuloa koukuttumaan :) Me ollaan jo itte ihan totaalikäyttäjiä :P
VastaaPoistaRiitalle piti sanoa, että mä oon nipsun kanssa samaa mieltä, että meille se on helpotus että se syndrooma ikäänkuin on näkyvä ulkopuolelle. ja sekin, että se huomataan jo syntymässä. Antaa rooleja, mutta yhtälailla poistaakin niitä!
Minä olen viime aikoina hymyillyt vienosti, kun näen jonkun sanovan vauvastaan tai pienestä taaperostaan, ettei hän ole erityislapsi, mutta heilläkin...
VastaaPoista