Valttikortti esiin. Leukemia.
Eristys on asia elämässämme mitä en kaipaa. Vapaudesta mennä ja tulla olen kateellinen. Neiti kun ei saa olla ihmisten ilmoilla ollenkaan. Emme voi käydä kaupassa, kahvilla, syömässä tai kerhoissa. Neiti ei voi nähdä ikätovereitaan. Kaikki kun käyvät päiväkodissa ja mahdollisesti kantavat pöpöjä matkassaan. Olen huolissani Neidin sosiaalisesta kehityksestä. Päivät kotona tuntuvat välillä pidemmiltä kuin nälkävuosi. Ympyrät käyvät liian tutuiksi ja pieniksi. Viva la liberté!
Kävelytaito on toinen. Tämäkin on oikeastaan nostanut päätään nyt leukemian myötä. Pienen maailma ja reviiri kasvaisi. Kotona tuolla taidolla ei oikeastaan ole merkitystä, mutta ulkoillessa se näkyy. Peppukiitämällä maailman valloitus on kovin raskasta ja hidasta. Energiaa ja menohaluja Neidistä löytyy samallalailla kuin muista kaksi vuotiaista. Energiaa ei kuitenkaan saa purettua ulkona puuhailulla. Äiti ja isi on toisinaan lujilla viihdykkeiden keksimisessä. Neidistä myös huomaa, että hän turhautuu kun taidot eivät riitä tekemiseen. Hän tuntuukin toisinaan olevan oman ruumiinsa vanki. Pää pelaa, kroppa ei.
Koska Neiti on ainut lapsemme, en oikein tiedä minkälaista arki tavisperheessä on. En ole kokenut enkä elänyt sellaista. En osaa siis sitä myöskään oikein kaivata enkä kadehtia. Toki mielikuvia minulla on. Mutta mikä on totuus, sitä en tiedä.
Millaisia mielikuvia sinulla on tavisarjesta? Ennakkoluuloja?
sullon kyllä lävästä tuo valtti pöytään, totta. Niin se on, että sitä omaa arkeaan tosissaan rupee arvostamaan ihan eritapaan, kun huomaa siitä puuttuvan jotain; tätä kautta sitä arvostaa itsekin omaa arkeaan enemmän, kun tajuaa miten ympärillä eletään.
VastaaPoistaRaskas duuni tuo oy äiti-isi-sirkus ab. Alkaa varmaan olemaan luovuus jo kortilla?
sama juttu mullakin, kun en koskaan ole kokenut tavislapsiperheen arkea, niin en oikein osaa sitä mielessäni jäsentää. Ehkä se ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella lähinnä mielikuvissa?