sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Erityinen äitimyytti

Kuinka katsoa itseään ulkopuolisin silmin? Mitä mielletään erityislapsen vanhemmuutena olemiseen?

Avoimilla keskustelupalstoilla törmää jatkuvasti ajatukseen, että erityisäiti on valehtelija, koska kehtaa olla onnellinen. Keskutelut tuntuvat kiertävän sitä samaa kehää. Ensin päivitellään kuinka joku VIITSII synnyttää vammaisen lapsen maailmaan. Kauhistellaan kuinka kamalaa tuo elämä on. Eri näköiset ja -kokoiset ammattilaiset kertovat kuinka he eivät IKINÄ, siis EI IKINÄ, synnyttäisi vammaista lasta. Niin kauheaa työskentely näiden lasten parissa on. Lopulta joku äideistä hermostuu mokomaan touhuun ja kertoo elämästään erityislapsen kanssa. Tähän yleensä tämä kaikenkirjava ammattilaisjoukko vastaa, ettei äiti tiedä totuutta elämästä erityislapsen kanssa. Ammattilainen tietää, koska hän tekee töitä näiden lasten parissa. Ei äiti, joka elää tämän lapsen kanssa. Äiti julkeaa sanoa rakastavansa lastaan, olevansa onnellinen ja eikä ikinä suostuisi pois antamaan. Tässä vaiheessa äiti suorastaan valehtelee. Kuinka KUKAAN voi rakastaa vammaista lasta? Lopulta äiti antaa olla. Miksi hakata päätä seinään? Lopulta kuitenkin nämä ulkopuoliset tietävät paremmin miten hänen elämässä menee.

Tämä sarja toistaa itseään hieman eri sanakääntein. Enää en jaksa keskusteluja edes lukea. Ne sisältävät niin karkeaa ennakkoluuloa, pelkoa ja suorastaan väärää tietoa.

Onko tämä erityinen äitimyytti? Olenko SALAA katkera, vihainen ja ikuisesti onneton äiti? Mutta en vain sitä voi myöntää. Elän valheessa. Esitän muulle maailmalle ja varsinkin esitän itselleni. Lastani en voi rakastaa, vähintään toivon hänen olevan jotain muuta kuin on.

Toisaalta olen kuullut myös erityislasten äitien olevan vihaisia. En koe olevani sen vihaisempi kuin kukaan muukaan. En ärjy kaupan kassoille, mätki tuntemattomia vastaantulijoita ja koirallenikin juttelen ihan nätisti. Mutta voisiko metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan? Meiltä erityislasten äideiltä voidaan kysyä ihan mitä vain. Siis IHAN mitä vain. Kohteliaisuus ja hyvät tavat ovat monesti kaukana. Jostain syystä meiltä on vain oikeus kysyä hyvinkin henkilökohtaisia asioita. "Olisitko keskeyttänyt raskauden, jos olisit tiennyt?" Vieläpä lapsen kuullen. Miksi minun täytyisi ajatella ja vastata kysymykseen olisinko halunnut tappaa lapseni? Miltä se kysyjästä tuntuisi, jos hänet pistettäisiin moista miettimään? "Vaihtaisitko jos voisit?" Kuinka moni haluaa vaihtaa lapsensa? (Ei oteta huomioon niitä uhmakiukkukohtauksia tai kello neljä aamuyön herätyksiä (: ) Tai että meille usein sanoitetaan ja asetetaan ulkoa oletuksia kuinka tuntea. "Teillä on varmasti tosi raskasta!" Juu-u, toisinaan, toisinaan ei ollenkaan. Niin se pienten lasten kanssa menee.

Useamman kerran näihin vastanneena ei jaksa aina niin kauniisti hymyillä. Eikä aina edes enää vastata. Erityisäidilläkin on oikeus omaan yksityisyyteen. Onko ihme, jos siis naama vääntyy joskus näkkärille ja vaikutat vihaiselle? Mielestäni ei. Mutta ei se lapsen erityisyys tee vihaiseksi vaan ne kysymykset ja oletukset.

Kannammeko sitten marttyyrin kruunua ohimoillamme? Aivan varmasti joku kantaa. Useampikin ehkä. Kokee, että elämä on sitten siinä. Kokee uhrautuvansa. Mutta tämä ei ole mikään erityisäitien yksityisoikeus. Aina on ihmisiä, jotka kantavat tuota orjantappurakruunua. Tapahtui elämässä mitä hyvänsä.

Itse koitan pyristellä roolimalleista eroon. Siksi myös tämä blogi. Haluan ravistella ajatuksia ja oletuksia harteiltani. En ole mielestäni mitenkään erikoinen tai vahva. Minä elän omaa elämääni. Se on tavallista minulle.

Saat kysymyksen takaisin. Minkälaista erityisen äidin viittaa koet, että sinun harteillesi asetetaan?

8 kommenttia:

  1. Minä olen kerran jos toisenkin eksynyt noita keskusteluja lukemaan ja minullekin tulee niistä Niin Paha Mieli!

    VastaaPoista
  2. Minun on vaikea uskoa, että nämä nettipalstoilla mölyävät "ammattilaiset" tekisivät oikeasti töitä erityislasten kanssa, ainakaan kovin pitkään. Netissähän voi kuka tahansa esiintyä minä hyvänsä ja "olen tehnyt erityislasten kanssa töitä päiväkodissa" saattaa tarkoittaa ihan vaikka pelkkää parin viikon TET-jaksoa ilman minkäänlaista koulutusta.

    VastaaPoista
  3. Riitta: minäkään en usko, että he ovat oikeita ammattilaisia vaan tekeytyvät sellaisiksi. Kaiken lisäksi he ovat kyllä täysin väärällä alalla, jos kokevat kehitysvammaiset vastenmielisiksi. En halua, että meidän Neitiä koskaan hoitaa ihminen, jolla on asenne erityislapsia kohtaan.

    Riia: niistä tulee tosiaan Paha Mieli! Siksi minä en enää lue noita keskusteluja. En viitsi ehdoin tahdoin verenpainettani nostaa.

    VastaaPoista
  4. Hmmm.. mä olen kanssa kuullut jos jonkinlaista kysymystä, mutta yleensä aina sen jälkeen kun olen ilmaissut että mun on ihan helppo jutella mistä vaan, eikä ole kysymystä, joka saisi mut loukkaantumaan. Mä ajattelen, että kun kerran voin vastata mihin tahansa kysymykseen, teen sen mielelläni, sillä juuri niin voin murtaa niitä ennakkoluuloja ja vääriä käsityksiä.

    Mutta ymmärrän kyllä, että kaikki eivät ole niin avoimia, eivätkä ehkä halua ihan kaikkein henkilökohtaisimpia asioita vento vieraalle kertoa. Siksi mä juuri ajattelenkin, että ne jotka suostuvat kertomaan niistä vaikeimmista, kipeimmistä ja henkilökohtaisimmistakin jutuista, voisivat sen tehdä, jotta ne jotka eivät halua, voisivat säästyä niiltä kysymyksiltä.

    VastaaPoista
  5. Raisa, mä en vaan jaksa nähdä positiivisena sitä, että multa kysellään sitä että olisinko abortoinut lapseni jos olisin tietänyt - lapsen ollessa siinä. ''Jatka vaan muru leikkejä, äiti keskustelee nyt siitä onko sinulla oikeus olla olemassa ja voiko äiti todella olla onnellinen kun sä oot kehitysvammainen'' - menee kärjistykseksi, mutta näin sen näen. Niin törkeän suoria kysymyksiä on mullekin tehty, sellaisten ihmisten toimesta kenelle ne asiat eivät siinä tilanteessa kuuluu.

    Kaikelle on aikansa ja paikkansa, erityislapsen äitinä tuntuu välillä että sen ajan ja paikan on oltava aina, riippumatta omasta tahdosta.

    Mä en kysele kaduilla, turuilla ja toreilla vierailta ihmisiltä niiden henkilökohtaisia asioita. Jos tahdon kysyä, esitän asian hienovaraisesti tiedustelleen, mahtaako vastapuoli asiasta tahtoa keskustella.

    Jokaisella on oikeus yksityisyyteen eikä edes lapsen erityisyys oikeuta siihen, että muut saavat repiä yksityiselämääni auki julkeilla kysymyksillä. Olenkin opetellut vastaaaman, että tämä on aihe josta en tässä yhteydessä tahdo keskustella tms. Jos jaksan ja tahdon, keskustelen.

    Mutta ei se, että lapsi on erityinen, voi olla pakote siihen että ''kaikkien kanssa pitää keskustella että murtaa ennakkoluuloja'' - en koe tätä roolia velvoitteena yhteiskuntaa kohtaan. Keskustelen niistä asioista joista tahdon, loput voi lukea tästä blogista - ja jotkin asiat ovat minun omiani. Ei asian tarvitse aina olla vaikea tai helppo - on vain asioita jotka koen oikeudekseni pitää itselläni.

    VastaaPoista
  6. Minäkin kerron avoimesti, silloin kun tilanne on oikea. Mutta kaupan kassalle minun ei tarvitse vastata oisinko halunnut tappaa lapseni. Minusta se on erittäin epäkohteliasta. Samaa mieltä olen myös Piukun kanssa, että en halua näistä keskustella lapseni kuullen. Mikä on viesti hänelle, että ihmiset saavat kysellä mitä sattuu ja kyseenalaistaa hänen olemassa olonsa?

    Minulla on välillä tunnelma, että olen joku näyttelyesine. Tulkaa katsomaan ja ihmettelemään, tuossa on se erityislapsen äiti. Minä haluan, että meidät kohdataan lapsiperheenä. Juu, meillä on jotain plussaa, mutten koe sen määrittävän meidän elämää.

    Onko ihmiseltä, joka käyttää pyörätuolia, korrektia mennä kyselemään että kuinka sinä tuohon tuoliin olet joutunut?

    VastaaPoista
  7. Nipsu, tuollainen kysymys on korrekti, jos sen esittää leikki-ikäinen, jo kouluikäiseltä se alkaa olla huonoa käytöstä, saatikka sitten aikuiselta.

    Minä en usko, että se, että joku sallii hyvinkin henkilökohtaiset kysymykset ventovierailta, mitenkään suojaisi muita näiltä kysymyksiltä. Päin vastoin, minusta se viestittää, että tällaiset kysymykset ovat ihan hyväksyttävää käytöstä.

    Mutta, mutta... idiootit ovat meillä aina keskuudessamme, vai miten se menikään? Minun lapseni erityisyys ei näy päälle, joten saan tuntemattomilta ja puolitutuilta lähinnä silmienpyörittelyjä ja kasvatusohjeita, jos lapsi on jäänyt johonkin älyttömyyteen jumiin. Olen miettinyt pari napakkaa mutta kohteliasta vastausta, joilla saa yleensä suut tukittua. Harmi vain, ettei niitä tilanteen ollessa päällä yleensä muista.

    VastaaPoista
  8. Siis en minäkään sitä hyväksy että lapsen kuullen näitä kysellään. Minä en tahdo että edes esim. omaishoitajuuskeskustelussa on lapsi mukana siksi, että en halua hänen kuullen puhua siitä mitä hän ei osaa tehdä.

    Enkä sitäkään hyväksy että ne kysymykset töksäytetään. Ilmeisen huonosti itseäni siis ilmaisin. Tarkoitin, että mielestäni jokaisesta näkee sen vilpittömyyden ja onko halua tivata/udella vai oppia jotakin.
    Ja kuten kirjoitin, niin yleensä näitä kysymyksiä tulee vasta siinä vaiheessa, kun olen itse ensin ilmaissut että kysyä saa.

    VastaaPoista