Minulle erityinen äitimyytti näyttäytyy oletuksena siitä, että minut nimetään vahvaksi. Olen ympäristön mielipiteenä vahva, koska olen iloinen, tavallinen ja toimelias tyyppi. Yleisölle tiedoksi; en ole vahva. Olen tavallinen, tavallisina iloinani ja suruinani.
Erityisen äitimyytin kärjistettynä rakenteena on mielestäni useinmiten kaksi perustyyppiä: Äiti A joka on raivoisa taistelija joka muistaa kertoa miten raskasta elämä on. Äiti B taasen on yltiöpositiivinen joka kertoo että arki sujuu vasemmalla kädellä, samalla kun oikealla leipoo pullaa. Näiden kahden äidin välimaastoon sijoittuukin sitten lähes jokainen erityislapsen äiti.
Itse olen myös tämän blogin kirjoittajana asemassa, jossa tahdon tehdä selväksi että meidän arki on tavallista, tunteeni ovat tavallisia, jaksamiseni on tavallista ja oikeastaan - olemme aivan tavallisia ihmisiä. Toisina päivinä kuppi keikkaa nurin pienestäkin, yhtenä päivänä jaksan mainiosti vaikeatkin vastoinkäymiset.
Mutta ehkä se viitta, joka harteilleni asetetaan tulee kaikesta; monta monituista kertaa läheiseni ja sukulaiseni kertovat, kuinka olen vahva, kuinka minun täytyy jaksaa auttaa ja tukea. Uskoinkin tuohon jo monta vuotta, mutta viimevuodet ovat alkaneet siperian tavoin opettaa. En ole ammatiltani perheterapeutti, psykologi, lääkäri tai diplomaatti. Minun ei tarvitse tasoitella toisten tunteita ja näkökulmia, minun ei tarvitse jaksaa tukea muita. Ei varsinkaan, kun tuntuu ettei minua ole jaksettu tukea silloin, kun tarvitsin sitä eniten; enkä sano sitä katkerana, vaan totean ettei minun tarvitse jaksaa olla yli-ihminen.
Erityisen äidin harteille asetetaan myös tietty sorvattu rooli. Perjantain luennolla perheterapeutti kertoi, että erään erityislapsen perheen isä oli laskenut että ensimmäisenä vuotena heihin otti 80 kertaa yhtettä eri ammattikunnan edustajia. Kun perheeseen syntyy erityinen lapsi, meidän otteemme omasta elämän ruorista irroitetaan ja yhteiskunta aloittaa sanelemaan arkemme, rutiinimme, tunteemme ja tulevaisuutemme. Joku muu tarttuu laivan ruoriin, mutta ohjaa eri suuntaan kuin minne itse toivomme. Muut saattavat sanoittaa suoraan, miltä meistä tuntuu. Kätilö-opistolla sosiaalityöntekijä sanoi, että itke vaan kun et saanut tervettä lasta. Taitaa olla sanomattakin selvää, että meinasin toivottaa eukon alimpaan helvettiin - kuitenkin olin niin ällistynyt siitä että joku kehtaa määrätä tunteeni. Koin, että nimenomaan saimme terveen lapsen keskosuudesta huolimatta; meillä ei ollut rakennepoikkeamia.
Me taas yritämme parhaamme mukaan pyristellä irti tuosta väkipakolla tungettavasta roolista. Me haluamme olla ensisijaisesti perhe, joka dynamiikkaan kuuluu se että lapsi on erityinen. Mutta - se ei ole lapsemme - tai perheemme, koko rooli. Meille, ensisijaisesti, meidän lapsemme on meidän lapsi - ei vammainen, ei kehari, ei avuntarvitsija, ei muu kuin lapsi. Kaikki tuo ekstra tulee vain pienenä hippuna perheemme roolikartassa.
Perinteinen äitimyytti luo kuvaa uhrautuvasta, ymmärtävästä, pitkäpinnaisesta, huushollaavasta, lempeästä äidistä. Äidin tulee jaksaa ja kyetä asettamaan kaikki omat tarpeensa kakkossijalle muiden tarpeiden akselilla. Minä sanoudun täysin irti siitä.
Minä tarvisen yksinäisyyttä, hiljaisuutta, rauhaa, lapsetonta aikaa, punaviiniä, suklaata, itkua, naurua, pelkoa ja rohkeutta. Tarvitsen yhä edelleen ja vieläkin enemmän sitä kaikkea, mitä elämääni kuului ennen lasta. Ennen erityislasta. Ennen sitä, kun meistä tuli lapsiperhe. Erityisvahvan erityislapsiperheen roolista sanoudun irti täysin - olen tavalline. Kun kävelet kadulla minua vastaan, ei minusta loista mikään pyhimyskehä tai otsassani ei lue että erityinen äiti. En myöskään näytä rikkikulahtaneelta tai viimeisen päälle huolitellulta. Olen se, joka istuu vieressäsi raitiovaunussa etkä ikinä arvaakkaan, kuinka monta roolia minulla elämässäni onkaan!
Kuinka tuli minusta nuoresta naisesta huushollin yleiskone.
Olen vuoroin tiskirätti, pölynimuri
tai moppi.
Siinä välissä olen kokki, lastenhoitaja ja
viisas vaimo.
Toivomuksesta olen tyhmä vaimo ja
autonkuljettaja.
Organisaattorista muunnun puhelinvastaajaksi ja
yömyöhällä kiihkeäksi rakastajaksi.
(Kirjoittaja tuntematon)
Mikä on mielestäsi parasta ja pahinta äitiroolissasi?
