Koeluontoinen raskaus

Kari Honkasen kirja toimiikin sopivasti aasin siltana seuraavaan aiheeseen. Kuin sattumasta, olin juuri tarttunut tuohon kirjaan, kun kirjoitit edellisen kirjoituksen. Kirja herätti minussa moninaisia tunteita. Minä pystyin ja en pystynyt samaistumaan siihen. Tarina oli kiinnostava, totta kai, ja se tempaisi mukaansa. Mutta varsinkin alkupäässä minusta kirjassa alleviivattiin pojan erityisyyttä liiaksikin. Liian moni asia selittyi aina Downin syndroomalla. Itse en osaa omaa lastani niin katsoa. Lisäksi kirjassa minusta yleistettiin liiankin paljon asioita koskemaan Downeja. Yksilöitä nämäkin ovat, kaikki. Toisaalta, se on isän päiväkirja, eikä mikään opus siitä minkälaisia Downit ovat. Ehkä se seikka, että erityisyyden alleviivaminen laimenee ja vähenee kirjan loppua kohti, kertookin juuri siitä kuinka isä kasvoi lapsen isäksi ja kehitysvammaa ei vain enää samallalailla huomaa.

Mutta, se mikä ajatus pysäytti ehkä eniten, tuli kirjan lopussa ja siihen ajattelin tarttua.

"Sikiöseulonnan ollessa ikään kuin itsestään selvyytenä yksi raskauden seurantaan kuuluva rutiininomainen toimenpide tutkijat ovat tuoneet lääketieteelliseen sanastoon uuden termin: koeluontoinen raskaus. Se tarkoittaa, että odottava äiti ei voi iloita alkaneesta raskaudesta ennen kuin sikiön kehitystä seuraamalla päättää, saako se edes syntyä. Se ei ole enää ehdotonta vanhemmuutta, vaan ollaan ikään kuin "valintatalossa" miettimässä, millainen tuote otetaan tai mikä kelpaa."

Tässä ajatuksessa on minusta totuuden siemen. Ehkä on liian karikoitua sanoa, että raskaudesta ei voi nauttia ennen niskapoimu-ultraa. Varmasti suurin osa niin tekee, mutta kyllä tuo ultra on eräänlainen virstanpylväs raskaudessa. Jos siellä on kaikki hyvin, voi huokaista ja kertoa raskaudesta. Osa tästä liittyy toki keskenmenoriskin oleelliseen pienenemiseen, mutta myös siihen, ettei ultrassa todeta turvotusta.

Nykyään meillä on siis mahdollisuus sanoa kesken raskauden: "Tämä ei ollutkaan sitä mitä minä tilasin. Haluan uuden." Haluaisinkin herättää keskustelua siitä, että miksi vammaisen oikeudet yhtä hyvään elämään eivät päde kohdussa. Miksi vamman perusteella on oikeus tappaa ihminen? Ymmärrän tilanteen, jossa lapsi on pahasti sairas, mutta usein miten näin ei ole Down-lasten tai vaikkapa kampurajalan kanssa. Selkeää rajaa ei varmasti ole helppoa vetää, mutta niin se on nytkin keinotekoisesti vedetty johonkin.

Entäpä, miksi vammaisen lapsen voi abortoida vielä 24. viikolla, kun toisessa päässä pelastetaan keskosena syntyneitä lapsia kaikin konstein?  Onko tuo viikkoraja enää inhimillinen aborttiin?

Vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole yhtä vastausta. Mutta omaa lasta katsoessani, tuntuu pahalle niiden monen pienen Down-lapsen puolesta, joilla ei ollut mahdollisuutta kokea vanhemman rakkautta.

Lopuksi vielä toinen lainaus kirjasta:

"Kun heiltä (Down-ihmisiltä) itseltään kysyttiin, kuinka mielekkääksi he kokivat elämänsä, tulokseksi saatiin, että yli 90 prosenttia vastanneista piti itseään onnellisenä."

Neidin touhuja sivusta seuranneena on minun erittäin helppo tämä uskoa.

Hiljalleen herätystä?

Äitimyyttiläiset ajattelivat hiljalleen herätellä turinoitaan. vauhtia on ollut- ja on yhä pienen kylän edestä, mutta nyt alkais taas herumaan juttua.

Aloitettakoon siitä, että mä olen intoutunut lukemaan Down-aiheisia kirjoja. Janne Oran Tähtien suojatti oli tässä viimeisimpänä lukulistalla.  ( ks. hesarin arvostelu )

En kyllä missään mittakaavassa kyennyt kirjasta nauttimaan. Liekö liika rehellisyys, oma avohaavaisuus vai mikä - mutta mulle jäi kokonaisvaltaisesti kökkö fiilis. Kirja ryhtyi loppupeleissä poukkoilemaan kahden aiheen välillä ja en saanut oikein mistään kiinni.

Honkasen Kari yllätti kuitenkin positiivisesti, kirjoittaessaan "Kasvun vuodet - isyyspäiväkirja". Vaikka kirjassa olikin kantavana teemana myös usko, ei kuitenkaan tullut pakkokäännytyksen fiilistä, kuten hämähäkkilinnussa (Pia Vilkman). Kasvun vuosien kantava voima on selkeästi perheen lämmin yhteisöllisyys ja lämmin rakkaus. Hämähäkkilinnusta jäin taasen aikoinani surulliseksi, eikä se oikeastaan missään muodossa voimaannuttanut minua äitinä tai lukijana, ylipäätään.

Mitäs muuta on tullut luettua, Äitee? Onko joku teeman ympärillä pyörimistä opuksista ollut liki sydäntä, tai aiheuttiko joku kiukun tyrähdyksiä?